”En ole vaimomateriaalia”

”Olen nainen, jossa on potentiaalia vaikka mihin. Eikä pelkästään potentiaalia, sillä minä olen monia asioita. Monelle liikaa, ja silti kuitenkin aivan liian vähän. Olen kärsinyt alle kouluikäisestä asti mielenterveysongelmista, jotka realisoituivat vasta lukion jälkeen omilleen muuttaessa. Siihen asti kukaan ei myöntänyt avuntarvettani, ja kului vielä vuosia, kunnes hakeuduin terapiaan.

Kun monet elävät ympärilläni vakiintunutta perhearkeaan töissä käyden, itse olen vielä ammattia vailla ja kamppailen pienissäkin asioissa. Silti minullakin on paljon tuomista pöytään. Jossittelu, syyttely ja vertailu on turhaa, mutta paremmilla lapsuuden eväillä olisivat kaksikymppiseni kuluneet aivan eri lailla. Yritin opiskella pariakin tutkintoa, mutta olin kykenemätön viemään niitä loppuun. Toimin myös yrittäjänä omilla ehdoillani pari vuotta, mutta itsesäätelytaitoni eivät olleet vieläkään riittävät.

Kaiken kipuilun ja epäonnistumisten kautta olen kuitenkin kasvanut empaattiseksi ihmiseksi. Rakastavaksi ja resilientiksi. Maanläheiseksi ja moraaliseksi. Aidoksi itsekseni, joka ei enää lyttää ketään tai mitään. Minussa on valtavan laaja kapasiteetti elämän kokemiselle. En ole menettänyt lapsenomaista kykyä ihmetellä ja ihastella ympäristöäni. Hassuttelen, vitsailen ja nauran paljon, mukaan lukien itselleni. Pystyn ottamaan muiden tunteet vastaan ja auttamaan heitä yli ongelmistaan. Hahmotuskykyni ja tilannetajuni ovat parhaimmillaan äärimmäisen hyviä. Teen sen mikä on oikein, vaikka helpompiakin vaihtoehtoja olisi tarjolla. Rakastan varsinkin näitä puolia itsessäni.

Opettelen rakastamaan sitäkin, että ahdistus sävyttää jokaista päivääni. On sävyttänyt lapsesta saakka, ensin pakko-oireen puhjetessa ja myöhemmin toistuvien masennusten katalyyttina. Poden vieläkin lamaannuttavaa ahdistusta varsinkin sosiaalisten tilanteiden jälkeen. Viikoittain on öitä, jolloin en saa ollenkaan unta tai herään valmiiksi voimakkaasti ahdistuneena. Niinä päivinä en aina pysty hoitamaan velvollisuuksiani. Silloin en näe itsessäni mitään hyvää. En toivoa tulevaisuudessa. Häpeä nostaa heti päätään ja pelkään tulevani arvostelluksi ongelmieni takia. Pelko ei ole täysin aiheeton, sillä saankin joskus ikäviä kommentteja vanhemmiltani.

En ole lähelläkään täyttä työkykyä tai selviydy arkiaskareista ponnistelematta. Minulle on iso voitto, että jaksan nykyään kokata viikoittain terveellistä ruokaa, eivätkä tiskit enää homehdu altaaseen. Se, että sain itseni avoimen yliopiston kursseille, oli itsessään suuri askel.

Palaan taas rakastamaan itseäni ja tuntemaan myötätuntoa myös muita kohtaan. Olen aikuisikäni, eli viimeisen kymmenen vuoden aikana seurustellut neljän miehen kanssa. Suhteiden välissä olen tapaillut miehiä ja naisia. Joitain nykyisiä haasteitani ei ole ilmennyt aina, ja toisia olen saanut jo paremmin hallintaan.

Kumppanin valintakriteerini ovat olleet suora heijastus sen hetkiseen ajatusmaailmaani ja omanarvontuntooni. En sinkkuna osannut olla paria kuukautta pidempään ilman Tinderiä. Siedin myös mitä julmempaa kohtelua joissain parisuhteissani. Olen kuitenkin kiitollinen pienenkin hetken rinnalla kulkeneille ihmisille. Emme vain olleet yhteensopivia, jos erkanimme toistemme elämistä.

En ole koskaan haaveillut äitiydestä. Silti suren, etten todennäköisesti myöskään kykenisi siihen. En ainakaan lähivuosina, jolloin olen vielä itse hedelmällinen. En ole siis varma, että onko se sittenkin asia, josta en vain uskalla unelmoida. Voinhan vanhemmallakin iällä adoptoida, jos mieleni tästä muuttuu.

Toistaiseksi olen jatkuvasti taloudellisesti tiukilla. Minulla on silti kodissani kaikki mitä tarvitsen. Olen vähävarainen ja tarvitsen tukea, mutten elä muiden siivellä. Joskus saatan vielä tulla täysin toimeen omillani taas. Jos en, niin siihen on varmasti syynsä, eikä se tule olemaan yrittämisen puute. Olen monen silmissä taakka yhteiskunnalle. Myös siis oman ikäryhmäni edustajien mielestä. Epäkelpo nainen, joka ei ole ”vaimomateriaalia”. Tai olisin, jos muuttuisin sieltä täältä. En kuitenkaan tällaisenaan.

Monelle on sietämätöntä, että kaltaiseni ihminen luottaa elämän kannatteluun. Minun pitäisi pyrkiä parantamaan elämäni puitteita kovemmin. Niinkuin millään pöytään tuomaani ominaisuudella ei olisi väliä, ellen lopulta kuntoudu työkykyiseksi. Entä jos niin ei käy? Jos minusta ei tule äitiä, jonkun alan ammattilaista tai edes toimintakykyisempää, niin mitä ansaitsen elämääni?

Empimättä vastaan, että ansaitsen saman minkä muutkin. Ansaitsen voida hyvin ja olla rauhassa itseni kanssa. Ansaitsen näyttäytyä muillekin ilman häpeää. Tulla nähdyksi varteenotettavana kumppanina. Minulla on kykyjä ja tavoitteita, sekä hidasteita matkanteossani niihin. Arvoni kanssa määränpäällä ei ole mitään tekemistä.

Pitkä parisuhde tuntuu usein saavuttamattomalta. Jos seurustelen vielä joskus, tapahtuu se oikeasti yhteensopivan ihmisen kanssa. Ihmisen, joka on yhtä utelias maailmaa kohtaan, kuin itse olen. Jolle mielenterveys ja henkinen kasvu ovat prioriteetteja. Joka ei halaja omaisuutta enempää kuin tarvitsee. Joka on halukas katsomaan omia haavojaan yhdessä kanssani. Kenen katseen pehmeys ei muuttuisi silloinkaan, kun kipuilen. Jolle elämä on merkityksellistä sellaisenaan.

Olen ihan hemmetin arvokas näin. Toisen ihmisen rakkauskaan ei minua kokonaisemmaksi tekisi. Elämä kun ei noudata reittiä, jota oikein seuraamalla ihminen saa arvon.

Se vain on.”