”En syytä isääni siitä, etten ole saanut häneltä sitä, mitä olisin eniten kaivannut”

”Mä uskon, että minun kokemukseni omasta isästä on aika yleinen lapsille, jotka on eläneet lapsuuttaan siinä 80-90-luvulla ja varmaan aikaisemminkin. Isän rooli taisi olla lähinnä siittäjä, ja äiti huolehti lapsista.

Isän seura oli lapsena älyttömän harvinaista. Isä lähinnä huolehti perheessä ruokaa pöytään, teki kahta työtä ja vietti perheen kanssa aikaa lähinnä kerran vuodessa jollain perhereissulla.

Minä tyttärenä janosin isäni seuraa, aikaa ja huomiota valtavasti, ja jossain syvällä janoan yhä. Lapsuuteni hienoimpia hetkiä on pari pientä, arkipäiväistä juttua isän kanssa, joihin hän otti minut mukaan Muistan, miten älyttömän ihanalta se tuntui, kun sain olla kahdestaan isän kanssa. Olisipa niitä hetkiä ollut enemmän.

Nyt aikuisena ymmärrän isääni hyvinkin. Ymmärrän, millaisen kasvatuksen hän on saanut ja kuinka on sitä jatkanut myös meille lapsille. Tiedostan, että sen vuoksi hän ei ole osannut juurikaan kehua ja kannustaa.

On vaatinut paljon itsetutkiskelua, että olen pystynyt elämään elämääni niin kuin itse haluan, enkä niin, että isäni olisi tyytyväinen ja saisin häneltä edes jotain positiivista huomiota. Olen mm. mennyt naimisiin lähinnä miellyttääkseni isääni. Olen ajautunut todella rankkoihin suhteisiin narsistin ja manipuloivien ihmisten kanssa, jotka ovat alkuun hukuttaneet minut huomiolla, mitä olen kaivannut lapsuudesta asti.

Ja vieläkin, lähemmäs nelikymppisenä naisena, kaipaisin sitä, että isä vielä joskus näkisi minut ihan oikeasti, halaisi ja sanoisi olevansa musta ylpeä. Pelkään, ettei sitä tapahdu hänen elinaikana koskaan.

Kaikesta huolimatta, arvostan isääni paljon. Hän on auttanut minua omalla tavallaan monesta pulasta. Tiedän, että hän rakastaa ja tekisi puolestani melkein mitä tahansa, mutta hänen tapansa näyttää rakkauttaan on vaan erilainen. En minä siitä häntä syytä, etten ole saanut häneltä sitä, mitä olisin eniten kaivannut.”