”Ensi juhannuksena on 35 vuotta siitä kun huulemme ensi kerran koskettivat toisiaan”

”Ajattelin kirjoittaa meidän tarinan, joka vie vuoteen 1989.

Juhannusaatto, aurinko paistaa ja hajuvesipilvi ympärilläni piti takuulla hyttyset loitolla. Elettiin vuotta 1989 ja teini-ikäisen innolla valmistauduin iltaan, olihan tiedossa juhannusjuhlat ja latotanssit. 

”Onhan täällä yks hyvännäköinen” , tuumasin ystävälleni, kun iltasella astelimme punaiseen latoon. Katseeni oli löytänyt siniseen Lacosten huppariin ja vaaleisiin farkkuihin pukeutuneen vaaleahiuksisen pojan,  joka tuoksui niin hyvältä – myöhemmin selvisi, että tuoksu oli Kouros.

Katselin tuota poikaa ja mietin miten herätän hänen huomionsa, kun ikivanha ja hikinen setämies tuli pyytämään minua tanssiin ( ei mies välttämättä ollut kuin 30, mutta 15 v:n silmissä jo toinen jalka haudassa). Lähdin kävelemään tuota vaaleaa poikaa kohti kieltäytyen samalla tanssikutsusta. Setä seurasi perässä, lupasi opettaa kuinka tanssitaan, mutta onneksi olin jo päässyt tuon pojan lähelle ja kiilasin hänen viereensä nojaamaan seinään, kiskaisin häntä hihasta ja sanoin sedälle, että tässä on poikaystäväni, jota rakastan hurjasti, enkä halua tehdä häntä mustasukkaiseksi. En tiedä kumpi oli hämmästyneempi – setä, vai tuo ihanan tuoksuinen poika. Setä häipyi ja loppu onkin historiaa.

Nyt tuo vaalea poikanen on jo isoisäksi ylennetty vanhempi herrasmies, joka nukkuu sähköpeiton alla ja tuhisee tutun kuuloisesti. Miten voikaan toinen ihminen olla niin rakas ja tärkeä. Miten suuresti arvostankaan hänen kultaista sydäntään, viisaita sanoja ja iskävitsejä. Kuinka hän onkaan auttanut minua kasvamaan ehjäksi, tukenut ja kannatellut silloin, kun on tuntunut etten enää jaksa, oli sitten kyse opiskelusta, vauvan kanssa valvomisesta tai vanhempieni hautaamisesta. 

Monesti olemme puhuneet, että olemme toistemme lottovoitto: olemme kasvaneet aikuisuuteen yhdessä, opetelleet elämää käsikkäin ja oppineet luottamaan, että kaikesta selvitään – myrskyn jälkeen on aina poutasää. Mahtuuhan vuosikymmeniin monenlaista notkelmaa, laaksoa ja alamäkeä, itkua ja kiukkua, pettymyksiä ja pohjakosketuksia, mutta lopulta kaikesta on aina selvitty. Puhuminen ja kuunteleminen ovat väkeviä työkaluja parisuhteessa, kesti vain vuosia oivaltaa se. Aina olemme kuitenkin valinneet toisemme uudelleen. Me olemme me: kaksi itsenäistä ja erillistä, mutta magneetin lailla vedämme toisiamme puoleemme. 

Näihin päiviin saakka on mukana kulkenut kiihkeän teinirakkauden yhteiset suihkut. Jep, käymme aina yhdessä suihkussa. Joka päivä. Nukumme lusikassa ja ( jos aikuiset lapsemme tunnistavat tarinan, niin hypätkää seuraavan tekstin yli) vuosien myötä seksi on vain parantunut, määrä on korvaantunut laadulla, mutta kyllä sitä yli viisikymppistenkin peitto heiluu monta kertaa viikossa. Joskus jopa monta kertaa päivässä. Puolisoni on nähnyt minun muuttuvan teinitytöstä vaihdevuosia hikoilevaksi mummoksi, mutta viimeksi tänään hän sanoi minun olevan hänen silmissään edelleen salikissa ja kuuma pakkaus.

Tuntuu hyvältä, että mahamakkara ja silmäpussit eivät haittaa – olen lapsuuteni kasvanut maailmassa, jossa naisen ainut tehtävä oli miellyttää miestä, mutta onneksi 2000-luku hävitti nuo opit lopullisesti ja uskallan nauttia paitsi omasta, myös puolisoni vartalosta. 

Koen olevani hurjan onnellinen, elän elämää jossa on turvallista olla juuri minä ja rinnallani on ihminen, joka haluaa olla siinä ja jonka minä halua rinnallani pitää. Ensi juhannuksena on 35 vuotta siitä kun huulemme ensi kerran koskettivat toisiaan. Siitä on jo aika kauan, mutta edelleen nuo huulet saavat polvet notkumaan ja hormoonit hyrräämään. Kai sitä voi jo lottovoitoksi kutsua.”