Havaintoja parisuhteesta

”Hän vain lakkasi olemasta minulle sanomatta mitään”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Olen 23-vuotias mies ja haluaisin jakaa erään treffikokemukseni. Toivottavasti maailmasta tulee vähän parempi paikka, kun tällaisesta puhutaan julkisesti. Pitemmittä puheitta itse asiaan:

Olin pitkästä aikaa treffeillä, vieläpä kivoilla sellaisilla. Parin vuoden tauon jälkeen päätin kokeilla onneani Tinderissä.

Tapasin ihmisen, jonka kanssa jaoimme harvinaisen paljon kiinnostuksen kohteita ja jonka kanssa juttua lensi. Päätimme mennä treffeille parin-kolmen viikon viestittelyn jälkeen. Otti jopa töistä vapaata sitä varten. Olin nimittäin menossa joka tapauksessa hänen kotikaupunkiinsa, niin siinä samalla oli hyvä sauma tavata.

Sarkasmini meni välillä yli hilseen, mutta muuten oli oikein mukavaa. Kutsui minut luokseen yöksi. Yhdyntää ei ollut, eikä olisi tarvinnutkaan. Puhuimme syvällisiä, lopulta päätyen kiihkeään suuteluun ja vaatteiden päältä hyväilyyn. Peloista puhuessamme hän kertoi kokeneensa parisuhdeväkivaltaa. Tulin vastaan pyytämällä häntä sanomaan, jos ikinä kosken jostain, mistä hän ei halua minun koskevan. Osittain myös siksi, että minua itseäni on ahdisteltu ja kähmitty. Oli hyvä olla.

Hyvä tunnelma oli myös aamulla. Olimme varanneet liput erääseen peliin, jonka jälkeen minun oli kompensoitava vähäisiä yöunia päikkäreillä. Minulla oli nimittäin illalla eräs työkeikka, jota varten halusin olla skarppina.

Hän saattoi minut lähelle hotelliani. Kun kysyin, haluaisiko hän tehdä myöhemmin jotain, kuten olimme suunnitelleet, hän vastasi hieman ontuvasti, että tehdään vaan. Hetken hämmennys kuitenkin kaikkosi, kun hän tuli omatoimisesti suutelemaan ja halaamaan.

Loppupäivän, ja etenkin kahden seuraavan päivän aikana hämmennys sai kuitenkin odottamattomat mittasuhteet. Lepäilyn jälkeen kysyin, mihin aikaan hän haluaisi nähdä. Kertoi saaneensa migreenin, joten oli varsin ymmärrettävää, että ei osannut vielä sanoa jaksaako nähdä ollenkaan. Kirjoitin illalla, että toivottavasti hän pääsee migreenistä huolimatta huomisiin treeneihinsä ja että oli kivaa tavata kasvotusten. Ei vastausta. Pelkkää edellisen ghostaus-kokemukseni aiheuttamaa ahdistusta.

Pian ei paljo tarvinnut tai edes voinut viestitellä. Hän esti minut kaikissa someissa sanomatta sanaakaan. Henkilö, joka oli vielä toissapäivänä itse tullut suutelemaan. Henkilö, joka oli sanonut, että hänen mielestään on naurettavaa esittää vaikeasti tavoiteltavaa. Henkilö, joka on kokenut parisuhdeväkivaltaa ja turvautui nyt itse henkiseen väkivaltaan.

En missään nimessä halua syyttää ketään siitä, että heillä on henkisiä arpia. Olisi kuitenkin erittäin suotavaa, että ei nyt ainakaan sotketa muiden psyykettä niillä. Miksi sanon näin? Koska vaikka etsin aluksi vikoja itsestäni ja omasta käytöksestäni, ghostaaminen kertoo aina enemmän jättäjästä kuin jätetystä. Lainatakseni erästä mainiota anna.fi:n artikkelia:

”Ghostaaja ei pysty puhumaan tunteistaan ja haluistaan. Hän ei pysty kohtaamaan toisen negatiivisia tunteita, vaan pakenee laput silmillä. Tällaisen ihmisen kanssa on mahdotonta rakentaa kypsää rakkaussuhdetta”

Eikä siinä, en minä haluaisikaan noin käyttäytyvää ihmistä elämääni. Tunteiden vuoristorata on ollut raskas, mutta olen onneksi jo saanut ammattiapua. Pelkään kuitenkin sisimmässäni, miten ja milloin voin taas luottaa tuntemattomiin ihmisiin ainakaan treffailu mielessä.

Haluan uskoa, että olisin kyllä tunnistanut, jos hän ei olisi tarkoittanut suudelmiaan. Toisaalta saan tuskin ikinä vastauksia siihen, oliko tämä kaikki vain julmaa näytelmää. Miten mieleni reagoi seuraavalla kerralla, kun joku jättää tapaamisen väliin, koska hän on kipeä?

On tässä se lohtu, että tuollaisista asioista voi ainakin teoriassa sopia jo alussa. ”Jos ikinä tuntuu, että jompi kumpi ei enää halua tavata ainakaan romanttisessa mielessä, sanotaan se mieluummin suoraan.” Kohdellaan ihmisiä ihmisinä.”

Lue myös

X