”Harmittaa vain että en aikaisemmin havahtunut”

”Itse olen ”vasta” 40-vuotias, mutta havahduin juuri tuossa viime vuoden loppupuolella tuohon ”sitku”elämään. Parisuhteessani minua kohdeltiin täysin välinpitämättömästi ja elin omassa kodissani kuin varjo, ilman minkäänlaista hellyyttä, huomiointia tai arvostusta. Ainoata positiivista kosketusta sain lapsiltani. Sitä satunnaista seksiin pakottamista miehen tarpeiden nopeaan tyydyttämiseen en laske hellyydeksi. Yleensä pyrin hoitamaan homman kuin robotti, jotta se olisi mahdollisimman nopeasti ohi. Jos satuin miehelle mainitsemaan asiasta, että tämä sattuu minua sekä henkisesti, että fyysisesti, niin sain kyllä kärsiä jälkikäteen. Ja kyllä, ollaan yritetty käydä pariterapiassa, mutta siinä kohtaa kun miestä kristisoitiin, hän lopetti koko terapian.

No, jokatapauksessa loppuvuodesta olin lasten kanssa pitkällä matkalla ja meillä oli keskenämme ihan kivaa. Ylipäätään olen ollut taipaleellamme paljon lasten kanssa täysin yksinkin. Aloin miettimään elämääni 10 vuoden päähän ja se kuva, mikä siellä näkyi, ei ollut kaunis. Niinpä pakkasin tavarat, lapset, lemmikit ja solmin vuokrasopimuksen sinne pelättyyn kerrostaloon (joka muuten on aivan ihana). Minulla oli aikaisemmin unelmieni talo metsän laidassa, jota rakastin. Mutta se helvetti niiden seinien sisällä oli jotain sellaista, mitä nyt on vaikea itsekin täysin käsittää. Missä kohtaa elämäni muuttui kauhuelokuvaksi? Nyt kuitenkin päätin, että jossain kohtaa tätä saakelin elämää minuakin katsotaan vielä arvostavasti, kosketaan kauniisti ja tuotetaan mielihyvää myös minulle. Ei sitten ”joskus”. Harmittaa vaan, etten aikaisemmin havahtunut. Mutta sentään nyt.
Olen ihan keskipalkkaisessa työssä ja alaikäisiä lapsiakin on useampi, mutta jotenkin me selvitään kyllä.