Huulipunalla värjätty mies.

Kaikki alkoi Dingon julisteesta. Siskoni luuli olevansa yksin kotona. Hän ei huomannut, kun kävelin yhteisen huoneemme ovesta sisään. Sisko oli sänkynsä päällä polvillaan ja pussaili sängyn yläpuolella olevaa Dingon julistetta Neumannin kohdalta. Häntä nolotti jäätyään kiinni. Ei hänen olisi tarvinnut. Vähänpä hän tiesi siitä, että pian tekisin niin itsekin. 

Olin ehkä kymmenen ja Neumann oli sankarini. Hän edusti minulle mieskuvaa, jota en muualta ympäriltäni löytänyt. Meikkaava mies, joka käytti värikkäitä huiveja ja jonka hiukset levittäytyivät ympäriinsä. Ihastuin Neumanniin ja hänen erilaisuuteensa. Ihastuin, niin kuin kymmenvuotias poika idoliinsa ihastuu. Siskoltani mallioppien kävin pussaamassa häntä huoneessamme olleesta julisteesta. Naapurin pojan kanssa kirjoitimme hänelle kirjeen. Joka päivä koulun jälkeen juoksimme katsomaan, olisiko hän vastannut. 

Siskoni meikkasi minut muutaman kerran. Se tuntui hyvältä. Leikkiä olevansa tyttö. Minulle annettiin lupa leikkiin. Olen siitä kiitollinen vanhemmilleni. He eivät pakottaneet minua luopumaan leikistä keinotekoisen syyn vuoksi, että pojat ei meikeillä leiki. He eivät pakottaneet minua muottiin. Minä sain lapsena leikitellä rooleilla, vaikka en tiennyt leikkiväni rooleilla. Minusta ei yritetty kasvattaa poikaa, joka pukeutuu sinisiin väreihin ja itkee vain pimeässä komerossa. Sain näyttää herkkyyteni. Minua ei yritetty väkisin kovettaa maailmaa varten. Ja vaikka sen rinnalla kulki muiden syiden vuoksi paljon surua ja ahdistusta, niin en koskaan unohda sitä, että sain olla luvalla herkkä ja leikkiä niitä leikkejä, mitä ikinä halusinkaan leikkiä.

Kaksi uutista lehdestä. Toinen jo muutaman viikon takaa. Siinä kerrotaan nurmijärveläisestä äidistä, joka kielsi tyttärensä osallistumisen koulun suvaitsevaisuuskasvatukseen. Hän oli pyytänyt koulun rehtoria kertomaan etukäteen, että milloin koulussa järjestetään sitä, jolloin äiti voisi kieltää tytärtään menemästä kouluun. Kuinka surullinen uutinen onkaan. Kasvattaa lapsestaan maailman monimuotoisuutta pelkäävä aikuinen. Lapsi on syntyessään tyhjä taulu, jota me aikuiset alamme maalata. Jos värejä on vain yksi, lapsen elinpiiri kaventuu ahdistavan pieneksi. 

Toinen uutinen viikonlopulta. Suomalaiset ovat edelleen suvaitsemattomia ajatukselle, että lapsen kasvattaa kaksi saman sukupuolen edustajaa. Miehistä vain 30 prosenttia hyväksyy, että lapsen kasvattajana on kaksi miestä tai kaksi naista. Kuinka surullinen uutinen onkaan. Tämä kaikki vaikuttaa sateenkaariperheiden lapsien hyvinvointiin. Asiantuntijan mukaan kaikkein kielteisemmin heidän hyvinvointiin vaikuttaa ympäristön suvaitsemattomuus. Lapset näkevät televisiossa, kun heidän vanhempiaan haukutaan jopa eduskuntaa myöten kelvottomiksi. Tämän kaiken tekevät ihmiset, jotka kutsuvat itseään aikuisiksi. Ehkäpä koulujen lisäksi myös työpaikoilla olisi syytä aloittaa suvaitsevaisuuskasvatus. 

Paula Vesala laulaa hittibiisissään kylästä, jossa tytöt ei soita kitaraa. Ehkä meillä vieläkin kytee arvomaailma, jossa tytöt ei soita kitaraa, pojat ei itke suruaan ja ainoa hyväksyttävä perhemalli on se vanha kunnon ydinperhemalli, joka tosin alkaa olla yhä harvinaisempi malli elää. Ehkä on olemassa vanhempia, jotka eivät hyväksy sitä, että poikalapsi pussaa miehiä huoneessaan olevasta julisteesta. Ja todistetusti meillä on vanhempia, jotka kieltävät lapsensa osallistumisen koulun suvaitsevaisuuskasvatukseen. 

Minua kiehtoo yhäkin oman elämänsä Neumannit. Ihmiset, jotka astuvat keinotekoisten rooliensa ulkopuolelle ja uskaltavat rohkeasti näyttää tapansa elää ja olla. Ehkä he ovat heitä, joiden on annettu lapsena leikkiä rooleilla. Heitä, jotka on kasvatettu maailmaan, joka on täynnä erivärisiä kukkia. Maailmaan, jossa on tyttöjä ja poikia, mutta sukupuoli ei ole rajoite toteuttamaan itseään perinteisten roolijakojen ulkopuolella.

Kiittää ei voi ikinä liikaa. Minä haluan kiittää vanhempiani. Siitä, että saamalla ilman häpeän tunnetta pussailla julisteessa olevaa miestä tai leikkiä meikeillä, minusta on myöhemmin kuoritunut mies, jota kiehtoo kaikki uusi ja tuntematon. Ilman sitä avoimuutta ja avarakatseisuutta ei uskaltaisi avata ovia, jotka ovat tarkoitettu avattaviksi. Se on helpottanut elämääni ja jopa parisuhteitani, sillä oppimalla sen, että kaikkien sukupuolten, kansallisuuksien, rotujen, filosofioiden ja uskontojen kuoren alla hengittää ihminen, joka haluaa aivan samoja asioita kuin itsekin haluan. Katsomalla muita sitä näkee myös itsensä. Minusta olisi sietämätön ajatus, että tapaani olla kokonainen ihminen olisi lapsesta asti rajattu koskemaan vain yhtä tapaa olla ihminen. Rajaamalla itsensä liian tiukkoihin raameihin on sama kuin puhkaisisi itseltään toisen silmän. Ainakin puolet jäisi näkemättä. 

Ja joka kerta, kun Dingon biisi alkaa soida, muistan sen huulipunasta lähtevän tuoksun, jota oli sivelty huulilleni. Meikeillä en enää tahdo leikkiä, paitsi maistamalla sitä edessäni olevan huulilta. Rakkaus ei katso yksityiskohtia. Kiitos siitä opista. Sitä oppia aion jatkaa ja jakaa elämässäni ihan loppuun saakka.