”Hyvää isänpäivää sinne jonnekin”

”Tässä minun isänpäivätarinani.

Mun isäni oli maailman paras isä. Lapsesta asti auttoi, neuvoi, puki, laittoi ruokaa, vietti aikaa meidän kanssa. Isossa osassa lapsuuskuviani olen saparot päässä, koska se oli ainoa kampaus, jonka isä osasi tyttärelleen tehdä. Meillä oli veljeni kanssa todella onnellinen lapsuus ja maailman parhaat vanhemmat. En muista yhtäkään huonoa muistoa lapsuudestani.

Kun olin teini, isäni oli nolo. Kaikkien kaveri ja kaikkien tuttu, ja toisinaan minua hävetti liikkua hänen kanssaan. Niin kuin sen ikäisiä nyt yleensä. Hän ei kuitenkaan välittänyt. Kiukunpuuskistani tai tempuistani.

Oli aina valmiina tulemaan kun soitin ”Tuutko hakeen?” Vei ja haki, kuskasi mut ja kaikki kaverini. Vanhempana auttoi myös auton kanssa kun raivoissani soitin hänelle auton temppuillessa työpaikkani pihassa ”Sä saatana otat tän paskan auton ja tuot mulle omasi!” Ja niin hän teki, ajoi paikalle, antoi autonsa avaimet ja lähti kotiin mun paskalla, vanhalla autolla.

Isäni sai joulukuussa 2016 hieman ennen joulua aivoverenvuodon ja joutui sairaalaan. Siellä meni joulu ja uusi vuosi. Toipuminen oli kuitenkin nopeaa ja tulevaisuus näytti valoisalta, kunnes hän yhtäkkiä uuden vuodon saatuaan kuoli tammikuussa 2017.

Se oli kauhea shokki meille kaikille. Miten joku voi noin vaan yhtäkkiä kuolla. Se teki minusta vihaisen. Vihaisen puolisolleni, äidilleni, maailmalle, Jumalalle. Miksi toiset saa elää ja toiset ei.
Mun elämältä putosi pohja. Niin kävi varmasti meille kaikille, suru musersi meidät. Mutta elämä jatkui.

Edelleen joka päivä ajattelen isääni. Surusta pääsee ajan kanssa yli, sanotaan. Mutta kukaan ei kerro kuinka kauan siinä menee. Hyvää isänpäivää sinne jonnekin!”