Havaintoja parisuhteesta

”Isän puuttuessa elämästäni hänen paikkansa otti isoisäni, jolle tämä teksti on omistettu”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

”Synnyin 1970-luvulla äitini lomaromanssin seurauksena. Tiedän isäni nimen, mutten juuri muuta hänestä. Olen koko ikäni kaivannut lisää tietoa isästäni ja jonkinlaista suhdetta häneen.

Isän puuttuessa elämästäni hänen paikkansa otti isoisäni – taatani, kuten me satakuntalaiset lapsenlapset häntä kutsuimme. Vaikka hän menehtyi iäkkäänä syöpään vuonna 1992, ajattelen häntä edelleen päivittäin, rakastan ja kaipaan häntä. Hän oli ihana ihminen ja loistava isä ja isoisä ja nyt kun tarjoutui tilaisuus, halusin kertoa hänestä. Upeita, omistautuvia puolisoita, isiä ja isoisiä oli myös aivan 1900-luvun alussa syntyneissä.

Isoisäni syntyi maalaistaloon vanhimpana poikana. Jo hänen vanhempansa olivat hieman omalaatuisia: hänen isänsä oli torpparin poika, joka oli hankkinut itselleen maata ja rakennuttanut sitten talon, joka oli kopio kartanosta, jonka torpparina hänen isänsä oli toiminut.

Hän halusi ehdottomasti vaimokseen halveksitun naisen; aviottoman tyttären, joka ei kuulemani mukaan ollut myöskään kauneudella pilattu. Taatani isä oli voimakastahtoinen ja äiti äärettömän lempeä ja taatani tuli luonteeltaan enemmän äitiinsä.

Vaimokseen hänen onnistui saada paikkakunnalle muuttanut kansakoulun opettaja, joka oli häntä muutaman vuoden vanhempi. Taata itse oli valtavan kiinnostunut sähköstä ja kaikenlaisista koneista. Koska 1900-luvun alussa ei köyhä Suomi juurikaan tarjonnut sähköalan koulutusta tilasi hän Saksasta lehtiä ja luki kirjoja ja opetteli kaiken mahdollisen sähköstä. Hänestä tuli kotikuntansa ensimmäinen, itseoppinut sähkömies.

Taata piti ihmisistä ja rakasti lapsia – niin omiaan kuin naapureidenkin. Isoäitini – siis mummuni – oli kansakoulunopettajana arvostettu ja tärkeä henkilö, jonka panosta kaivattiin myös kunnallisessa päätöksenteossa. NIinpä mummuni rientäessä sosiaalilautakunnan kokouksiin taata huolehti perheen kolmesta lapsesta. Myös naapurien lapset olivat tervetulleita ja he viettivätkin aikaa taatan kanssa. Syykin oli selvä: taatani leikki heidän kanssan.

Vietin itse kaikki loma-ajat maalla isovanhempieni talossa. Isoäitini alkoi olla jo sairas, mutta taata oli hyvin terävä ja aina yhtä lempeä. Muistan hänen suuttuneen minulle vain kerran ja silloinkin hän nosti minut vain portaille istumaan itsekseni. Tavallisesti hän jaksoi lukea minulle ja vastailla loputtomiin kysymyksiini. Hän osoitti rakkauttaan teoillaan: huomattuaan, miten suuren osan mummuni ajasta pyykinpesu vei hän rakensi mummulleni pyykinpesukoneen. Meille lapsille hän nikkaroi jotain joka kesä: puisia laivoja, pieniä puisia kassakaappeja. Minun kassakaappini hän maalasi hopean väriseksi. Se on yhä työpöydälläni muistuttamassa hänestä.

En lapsena osannut ajatella, että lapsia hoitavassa ja rakastavassa taatassa olisi jotain erikoista. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että äitini kasvoi ajalleen epätyypillisen tasa-arvoisen perhemallin parissa. Taatani tapa kasvattaa oli omalle ajalleen suorastaan vallankumouksellinen. Vielä nykyäänkin hän olisi hyvä, moderni isä. Vaikka hän kokikin sodan kauhut, hän pysyi avoimena ja rakastavana. Sodassa kokemistaan asioista hän puhui avoimesti ja me lapsenlapset kuuntelimme mielenkiinnolla.

Taata, vaikket enää olekaan täällä keskuudessamme, rakastan sinua. Kaipaan sinua. Kiitos, kaikesta rakkaudestasi. Kiitos painekattilassa keittämästäsi hernekeitosta, jossa oli makkaraa, porkkanaa ja tilliä. Kiitos silakkapihveistä ja talkkunasta; kiitos siitä että opetit minut jalontamaan omenapuita ja tunnistamaan kasveja. Kiitos, että opetit minut suojautumaan ukkosella; uskon, että se pelasti minut myöhemmin joutumasta salaman iskemäksi. Kiitos, että olit juuri sellainen kuin olit.

Jos eläisit yhä, olisit hieno esimerkki jokaiselle oman aikamme isälle.”

Lue myös

X