”Jäin vaimoni kosketusta vaille”

”Itse olen saanut kasvatuksen, jossa ei tunteita näytetä, varsinkaan muiden nähden, saati itkeä tihruttaa, siinä olen aavistuksen edennyt, lapset ovat nähneet isin itkevän, ehkä kasvatuksen takia suhde pääsi niin pitkälle kuin oli.

Kun tapasin hänet oma elämän tilanne oli hyvin lentävä. Emme tavanneet joka päivä vaikka yhdessä jo asuimme. En silloin tajunnut hänen etäisyyttään, muutin elämän rytmiä kun esikoinen syntyi ja olin kotona normaalisti. Silloin olisi jo pitänyt tajuta, että hän ei tykännyt läheisyydestä, edes lastansa ei tykännyt pitää sylissä kovin kauaa.

Iltaisin hän monesti mielummin istui yksin nojatuolissa, saman huomasin makuuhuoneessa, toimenpide oli nopea ja tekninen suoritus, sen jälkeen ei halailtu, saati pussailtu, mitä ei muutenkaan juuri tehty.

Monesti akti päättyi siihen, että hän kun sai, tuli pyyntö jatketaan huomenna, nyt nukuttaa, se huominen venyi useasti ja ei juuri oltu läheisessä tekemisissä,

Kun jäin lapsen suntymän jälkeen kotiin, niin sen jälkeen tajusin miten kaipaan toisen läheisyyttä ja hyväksyntää. Alussa se oli raskasta ja johti melkein eroonkin, en voinut ymmärtää mistä moinen etäisyys johtui.

Ekaa kertaa olin mustasukkainen, onko hänellä toinen? Vai mistä moinen kylmäkiskoisuus johtuu. Tein kuitenkin suurimman osan kotitöistä ja hoidin lapset, sen kyllä huomasin että hän masentui syksyllä ja enhän voinut sairasta hylätä. Lopulta olin itsekin sairas jo pelkän läheisyyden puutteen vuoksi, lapset joutuivat korvaamaan läheisyyden kaipuuni, heitä sain pitää sylissäni ja halia.

Suoran henkisen lyttäämisen kestin hyvin, paitsi sen että haukkui ulkopuolisille minua, se kalvaa edelleen, siitä on jotenkin vaikea päästä yli. Olen nyt tajunnut epäsuoran henkisen alistamisen olleen kovempaa kuin silloin myönsin itselleni, pahimmillan taisin yrittää satuttaa itseäni epäsuorasti, otin ylimääräisiä riskejä harrastuksissa ja työelämässä, loukkaannuinkin pari kertaa pahasti.

Alkoihan seksittömyys myös vaivaamaan, mutta kun toisella ei ollut intoa edes käsin auttamaan loppuun, eikä asiasta puhuttu, kuin toteamalla -väsyttää, minkäs teet?

Ei siinä viitsinyt ruinaa ja vikistä, vaikka pahimpina hetkinä pelkkä kosketus olisi saattanut saada laukeamaan.

Sitten tapahtui eka syrjähyppyni, sain elämäniloni takaisin ja se suhde oli suurimmalta osin sohvalla makoilua ja tv.n katselua sylikkäin, vaimoni aavisti jotain kun alkoi uusi vaihe elämässämme ja lankesin taas häneen.

Aika nopeasti palasimme takaisin arkirutiineihin, sen jälkeen päätin erosta, mikä kyllä vei vuosia ja sivusuhteita oli useita, mikä harmittaa joidenkin puolesta, he olisivat halunneet koko miehen, mutta silloin en pystynyt antamaan kuin hetken elämästäni ja läheisyyttä mielinmäärin.

En ole vieläkään toipunut hänen käytöksestään, takaisin en häntä halua, vihdoin tajusin etten pysty häntä auttamaan, ei kait ketään pysty. Eron jälkeen kuulin miten vakavat henkiset ongelmat hänellä on, osasin kyllä aavistaa, mutta en noin vakavia ongelmia kuvitellut olevan.

Minun on parempi olla ilman häntä.”