Kuolemalla on monet kasvot

Elämässä on yksi asia, joka on yhteinen ja väistämätön meille kaikille. Se on kuolema. Kuolemaa ei voi kierrättää verokikkailulla eikä sitä voi ostaa hiljaiseksi. Se tulee kysymättä, usein jopa kesken lauseen. Eletyksi elämäksi jää sitä ennen eletty elämä. Kuolemaa ennen kirjoitettu tarina. Siksi sitä tarinaa onkin kirjoitettava sellaisella juonella, joka on mahdollisen omannäköistä. Viimeisen pisteen tai kesken jääneen lauseen jälkeen tarina on valmis. Kuoleman jälkeen ei voi enää muuttaa yhtään mitään. Ennen sitä voi paljonkin.

Kuolema on päättänyt lyhyessä ajassa monta tarinaa ennenaikaisesti. Joskus julkisuudessa esillä olleen kuolema saattaa koskettaa ja mennä ihon alle enemmän kuin oman sukulaisensa kuolema. Eikä siinä ole mitään pahaa, sillä usein kuolema saa meidät suremaan oman elämämme rajallisuutta. Sitä, että yhtenä hetkenä kaikki tuntuu viimein olevan hyvin, kunnes seuraavassa hetkessä koko elämä on lakaistu pois jalkojen alta. Vaikka kuinka yritämme edetä tarinassamme suunnittelemamme käsikirjoituksen mukaan, niin kohtaloa emme voi etukäteen tarinaamme kirjoittaa. Elämä voi kaikesta yrittämisestä huolimatta olla hallitsematon.

Kuoleman kohtaaminen pysäyttää meidät oman elämämme äärelle. Kuolema toimii kuin muistutuksena siitä, että meidän oma aikammekin tulee. Rajallisuuden ymmärtäminen pistää meidät miettimään, että onko oma elämämme ollut täyttä? Milloin viimeksi olen sanonut läheisille ihmisilleni heidän olevan minulle kultaakin kalliimpia? Milloin sen kaiken huonon sijaan, jota meidän jokaisen elämässämme on, olenkin keskittynyt siihen kaikkeen hyvään, mitä on vielä jäljellä? Milloin iloinnut siitä, että herätyskellon soitua, on saanut herätä uuteen aamuun, joka voisi olla kuin uusi syntymä. Yksi mahdollisesti kokonainen uusi päivä olla taas elossa ja tutkia uteliaisuudella tätä ihmeellistä maailmaa.

Niin, kuoleman kohtaaminen pysäyttää hetkeksi, mutta käykö aina niin, että tuon hetken pysähtymisen ja havahtumisen jälkeen arki lyö viimaisen tuulen lailla päin elämää ja kaikki jatkuu niin kuin aina ennenkin? Unohdumme taas sinne kaikkivoipaisuuden alle, emmekä muista arvostaa niitä elämän pieniä ihmeellisiä hetkiä, jotka meiltä jokaiselta viedään vuorollaan pois. Hukumme taas huoliimme ja sen sijaan, että lähentyisimme yhteisöllisesti muita ihmisiä, niin työnnämme heitä poispäin. Koska kuoleman hetkellä ihmiset yhdistyvät hetkeksi muistelemaan kuollutta ihmistä ja kertomaan hänestä muistonsa, kunnes siirtyvät sen jälkeen taas kauammaksi toisistaan.

Ehkä kuolema yrittää kertoa meille elämään vielä jääville jotain, jota meidän olisi syytä tässä ajassa kuunnella. Ehkä kuolema yrittää muistuttaa meille siitä, että sen pienen hetken, kun suru yhdistää ihmisiä, sitä hetkeä voisi venyttää pidemmäksi. Ehkä kuolema yrittää pysäyttää meitä, koska menemme aivan liian lujaa. Ehkä kuolema yrittää saada meidät ajattelemaan, että mikä voisi olla elämässä se tärkein asia. Ehkä kuolema yrittää kuiskata meidän kaikkien korviimme, että menisimme istumaan lähemmäksi rakkaitamme. Ehkä jopa syliin asti. Ehkä kuolema yrittää saada sinut tänä iltana sanomaan rakkaalle ihmisellesi, että rakastan sinua ja haluan sinun heräävän huomennakin kanssani elämään tätä yhteistä elämää. Kiitos että olet minulle, vaikka oletkin välillä raivostuttavan ärsyttävä. Rakastan sinua silti tai juuri sen vuoksi.

Eilen sairauskohtaukseen menehtynyt artisti Olli Lindholm kertoi eräässä viimeisiksi jääneistä haastatteluistaan arjestaan, joka koostui pienistä asioista: lähikaupasta, avantouinnista, kuntosalista ja ihmisistä. Hän kertoi myös olevansa rakastunut ja onnellinen. Lapsiinsa hänellä sanojensa mukaan oli paremmat ja läheisimmät välit kuin koskaan. Haastattelussa hän myös pohdiskeli, että mihin ihminen tarvitsee asuessaan yli sataa neliötä tilaa. Siitä minäkin olen aina jaksanut paasata, että pienessä tilassa ihminen on lähempänä toista ihmistä. Hän oli ehkä ihminen, joka uskalsi mennä kohti unelmiaan ja ihmisiään. Suhtautui tekemisiinsä suurella palolla, rakkaudella ja intohimolla.

Sillä mitä varten ja kenelle me sanojamme, kosketuksiamme, intohimojamme, uteliaisuuttamme, elämäämme, unelmiamme, suunnitelmiamme, rakkauttamme ja hyvyyttämme säästäisimme? Koska kukaan meistä ei koskaan voi tietää, että ehdimmekö kirjoittaa lauseemme loppuun, vaan jääkö se kesken. Siksi onkin hyvä kirjoittaa joka päivä mahdollisimman paljon.

Mitä enemmän on ehtinyt elää ja rakastaa, sitä vähemmän tarinasta on jäänyt vaille.