Havaintoja parisuhteesta

Kyllä me tämän tulevankin pimeän yhdessä taitamme

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Järven pinnalla liukuu joukko sorsia. Taivalla pilvimassan keskelle on repeytynyt aukko, joka päästää lävitseen iltapäivän viimeisiä auringonsäteitä. Puissa vielä säilyneet lehdet aivan kuin syttyisivät valon lailla päälle. Lokakuun viimeiset päivät ovat väriltään punertavan keltaisia. Illat valopisteiden rikkomaa mustaa.

Lapsi kävelee järven vierellä kaareutuvaa polkua pitkin. Hänen kädessään on maasta poimittu keppi. Toisella kädellä hän nostaa maahan tippuneita kesän väsyttämiä lehtiä. Kerää niitä potkupyöränsä etuosassa olevaan koriin. Sanoo ääneen, että on kauniita lehtiä. Heittää kepin kuin koiralle ja juoksee perään. Huomaa järvellä uivan jokaisen sorsan. Syksyhaalarinsa kuin ympärillään oleva maisema.

Aikuinen lapsen vierellä ajatuksissaan. Hänen kulkuaan varjostaa huolet. Ne kaikki aikuisten murheet, jotka aikuisia murehduttaa. Häneltä jää näkemättä lokakuun viimeisten päivien kauneus. Kauneus, jota hänen vierellään kulkeva lapsi omalla käytöksellään alleviivaa. Jokainen maassa makaava lehti on aarre. Jokainen järvellä uiva sorsa on ihme. Sen aikuinen tuntuu unohtaneen kaikkien murheiden alle.

Vaan ovatpa huolet kaikilla meillä samanlaiset. Huolet eivät murehtimalla kevene, vaan niiden paino muuttuu sietämättömäksi kantaa. Marraskuu on murehtijalle julma aika. Pimeys ympärillä tiivistyy mustaksi säkiksi, josta ei tunnu olevan poispääsyä. Marraskuu ei ole lohtu, jonka voima nostaisi pystyyn. Pahimmillaan se on nyrkki, joka lyö lattialle.

Ja mikä olisikaan pahinta, mitä murheellisen mielen kantajalle voisi sanoa. Pää pystyyn. Huoli pois. Lakkaat vain huolehtimasta. Kuin se kaikki olisi niin helppoa ja yksinkertaista. Parempi tapa on antaa lupa hänen murheelleen. Myötäelää, ei parantaa. Ymmärtää, ei tarjota ohjeita. Muistuttaa kuitenkin, että kukaan ei ole yksin.

Puhumattakaan sanoista ja lauseita. Muistuttaa, että pimeyden laidoilla kulkee valo. Ja että pimeästä pääsee pois. Että jokainen meistä on kaareutuvaa polkua kulkeva lapsi, joka näkee jokaisessa hetkessä sen kaikkein oleellisemman. Ei kukaan meistä ole kykenevä sitä joka hetki näkemään. Varsinkaan silloin, kun kauneuden eteen on lastattu iso kasa huolia ja laahaavaa mieltä.

Silti kauneus on sen takanakin olemassa. Kuin aurinko, joka jää pilvimassan taakse piiloon, mutta joka salamana on näyttämässä säteitään massaan tulevan pienenkin repeämän välistä. Sen ajatuksen kuin pitää mielessä,

niin kyllä me tämän tulevankin pimeän taas taitamme.

Lue myös

X