Havaintoja parisuhteesta

Kyllä miestäkin itkettää

6.11.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Saatan olla hieman yliherkkä. Kävellessäni kadulla kuulokkeet korvilla minua saattaa liikuttaa kuulemani biisi tai jokin kuuntelemassani ohjelmassa sanottu asia. Elokuvateatterit ovat vihonviimeisiä itkualttareita. Usein en pääse edes mainoksia pidemmälle, kun kyyneleet alkavat kutittaa poskipäitä.

Mies, joka uskaltaa itkeä. Mies, joka näyttää tunteensa. Sehän on niin iso asia, että sitä on syytä suorastaan alleviivata. Meillä on vuonna 2019 televisiossa keskusteluohjelma, jonka alaotsikossa kysytään, että saako mies näyttää heikkoutensa ja itkeä julkisesti?

Mitä helvettiä?

Kirjoitin tekstin nimeltä ”Kyllä naistakin panettaa”, jossa peräänkuulutin ikiaikaisen kulahtaneen ajatuksen tuhoamista, jossa naisesta tehdään seksissä vastaanottava osapuoli. Nainen on se, joka antaa ja mies on se, joka haluaa. Kokeilin kepillä jäätä, että vieläkö ympärillämme on tuota asennetta.

Ja sitähän löytyi. Naiset kertoivat minulle kokemuksistaan, jossa mies on kokenut seksuaalisesti liian aktiivisen naisen uhaksi. Kokemuksista, jossa naiselle on kerrottu, että hänellä on ollut aivan liian monta seksikumppania, jotta hänen kanssaan voisi aloittaa parisuhteen. Aivan kuin se naisen seksuaalisuus olisi millään tavalla miehen määriteltävissä. En minä näkisi mahdottomana ajatuksena television keskusteluohjemaa, jossa kysyttäisiin, että saako naista panettaa ja saako hän kertoa seksuaalisesta halukkuudestaan julkisesti?

Yhtä lailla kuin paneva nainen, niin itkevä mies on vielä eräänlainen sirkuseläin. Viimeksi eilen itkevistä miehistä näytettiin valtakunnallisella kanavalla puolentoista tunnin dokumentti ja hieno sellainen olikin. Dokumentissa miehet kertoivat suoraan kameralle tunteistaan ja itkivät. Edelleenkin alleviivaten ajatusta, että tunteita näyttävä suomalainen mies olisi erityisen rohkea ja jo itsessään numero, koska itkevistä miehistä voidaan tehdä suosittuja dokumentteja.

Ikäväähän se on sanoa, mutta tämäkin itsestään selvyys ei ole kaikille itsestään selvää. Sekä eilisessä dokumentissa, että elävästä elämästä on liian monia esimerkkejä siitä, että olemme eläneet aivan liian pitkään asenneilmapiirissä, jossa nainen ei saa haluta panna ja mies ei saa näyttää heikkouttaan. Ympärillämme on miehiä, joille naisen avoin seksuaalisuus ei ole suotavaa ja naisia, joiden mielestä mies ei saisi koskaan romahtaa henkisesti.

Dokumentissa sen puki sanoiksi vakavan työuupumuksen kokenut mies, joka oli tappaa itsensä työllä ja vanhemmiltaan kuullulta ajatuksella, että eihän mies voi lakata tekemästä töitä, koska mies ei nyt vain voi lakata tekemästä töitä. Mies ei voi murtua, koska mies on peruskallio, jonka harteilla makaa koko maailman paino tai perheen paino ainakin. On pakko painaa pitkää päivää ja muita vanhoja iskelmäfraaseja.

Millä edellisen sukupolven miehet sitten lääkitsivät uupumustaan ja millä he peittivät heikkouttaan ja herkkyyttään, jota ei ollut soveliasta ulospäin näyttää? Juomalla itsensä hengiltä tai ainakin alkoholisoitumalla rankasti. Kunniallisempaa on tässä maassa olla juoppo kuin kärsiä avoimesti työuupumuksesta.

Eikä tämä ole edes paha kärjistys, sillä minäkin olen saanut viestin mieheltä, jonka vaimo ei hyväksynyt miehensä uupumuksesta alkanutta keskivaikeaa masennusta ja häpesi kertoa sitä lähipiirilleen. Koska nainen oli kasvatettu siihen myrkylliseen ajatukseen, jossa mies ei minkään voiman alla murru ja painaa läpi harmaan kiven.

Olen tässä nyt suora. Minua vituttaa, että seksuaalisesti avoimesta naisesta tehdään rohkeuden sanansaattaja ja julkisesti tunteista puhuva ja kirjoittava mies on jotenkin niin ihana. Koska molempien asioiden pitäisi olla täysin selvää ja niitä ei tarvitsisi millään tavalla alleviivata, sillä alleviivaamalla asetelmaa pidetään pystyssä.

Aivan samalla tavalla kuin lastensa arkeen osallistuva mies tuntuu kantavan sankarin viittaa päällänsä, vaikka tekee siinä vain oman osuutensa. Eihän lastensa kanssa oleva mies tai koti-isä ole sankari, vaan mies, joka ei ole lastensa kanssa eikä halua osallistua lastensa elämään, on mulkku. Silti sitä vain kuulee ylistäviä sanoja miehenä siitä, että tekee ihan vain omaa osuuttaan. Saa siksi, että kulttuurissamme myllertää ajatus, että nainen on lapsen pääasiallinen vanhempi ja mies on siinä vierellä näppärä pieni apuri.

Kun tämä kaikki on niin kovin yksinkertaista. Lähes jokaista naista toisinaan panettaa ja hänen tekisi mieli harrastaa rietasta seksiä jonkun kanssa ja lähes jokaista miestä itkettää ja hänen tekisi mieli päästä jonkun syliin turvaan. Surullinen osio tässä asiassa on, että naisen pitäisi tukahduttaa panetuksensa tai miehen pidätellä kyyneliään siksi, että siihen ei tunnu olevan tilaa tai lupaa.

Miettikää roolit toisinpäin. Herkkä itkevä nainen tai paneva mies. Heti tuntuu ajatus jotenkin kotoisemmalta? Meillä on vielä suuri työ asenneilmapiirin kanssa tehtävä. Katsokaas, voin aivan omasta kokemuksesta sanoa, että ei se elokuvateatterissa kyyneleitä valuttava keski-ikäinen mies ole mikään ihanan tunteellinen moderni mies, vaan ihan tavallinen ihminen.

Ehkä poikkeuksena se, että on antanut itselleen luvan olla omanlaisensa. Verrattuna edellisiin sukupolven miehiin voin sanoa, että valuttamalla kyyneleitä ei tarvitse juoda viinaa niin paljoa.

Aion vastaisuudessakin antaa kyyneleiden valua elokuvateatterissa tai kadulla kävellessä. Jopa niin, että en yritä peitellä sitä.

Lue myös

Suosittelemme