”Miks et voi panna mua!”

”Olin pitkässä parisuhteessa, n. 7 vuotta, josta yli puolet jouduin elämään selibaatissa. Alussa seksiä oli, siinä oli aina joku outo vika, jotain puuttuu tms. En osannut selittää alkuun sitä, mutta halusin puolisoani. Olisin myös halunnut että puolisoni olisi halunnut minua. Nopeasti tilanne meni siihen että minä vonkasin ja mieheni pihtasi. Lopulta en jaksanut anella seksiä vaan olin ilman.

Muistan kun joskus huusin että miksi et voi nussia mua! PANE PRKL. Mutta ei, Taisi sitä olla 1 kerran puoleen vuoteen (tai ehkä muistan väärin, ei ehkä sitäkään) ennenkuin olin yhtä soittoa 3 vuotta ilman seksiä.

Suhde tietysti kuihtui täysin, ei nukuttu samassa huoneessa edes, molemmilla oma elämä. Mutta kun minä etäännyin, haihduin ja kuihduin pois, hän alkoi kukoistaa ja avautua. Ja 7 vuoden jälkeen hän kertoo olevansa homo.

Siinä hetkessä en tiennyt mitä tunsin, mutta kirjo niitä oli, helpotuksen, vihan, raivon, surun, onnen, mitä kaikkea. Helpotuksen siitä että olen syyttänyt itseäni nämä 7 vuotta siitä että en kelpaa, en puolisoksi, en seksiin en mihinkään, mikään mussa ei riitä, mutta se ”vika” olikin että olen väärää sukupuolta.

Vihaa ja raivoa siitä että sinä perkele olet valehdellut mulle 7 vuotta ja minä olen hukannut ne vuodet.

Asiat puhuttiin kuitenkin halki, ja lupasin miehelleni että aion tehdä kaikkeni että hän voisi löytää onnen tässä vielä niin suvaitsemattomassa maailmassa. Kukaan muu ei sitä hänestä tiedä, hän ei voi tai uskalla, miten sen haluaa muotoilla, tulla kaapista ulos ja olla oma itsensä. Kannustan häntä joka viikko siihen, nyt kun olemme hyviä ystäviä.

Mutta näen sen meidän 7 vuotta aivan uusin silmin. Mikä kasvu meille molemmille.”