”Miksi et halunnut tietää mitä minulle tai meille tarkoittaa parisuhde?”

”Olen keski-ikäinen nainen. Sinkku. Ollut jo jonkin aikaa ja yrityksistä huolimatta koen olevani aina vain enemmän sinkku kuin parisuhteellinen, vaikka vakavasti ottaen ja intiimisti yrittäisinkin seurustella. En enää edes halua määrittää suhdettani ihmiseen parisuhteeksi, siinä määrin oletuksia, odotuksia ja ulkoista painetta tuntuu keski-ikäisen ”parisuhteeseen” liittyvän. Määritelmä istuu tiukassa, kiitos kulttuurin, jossa elämme. Sama määrittämisen hankaluus tuntuu liittyvän seksuaalisuuteen. Joko olet tai et ole, musta on mustaa ja valkoinen valkoista. Asiat ovat joko tai, missä on sekä että?

Sekä että on sanoissa, julkilausutuissa toiveissa ja odotuksissa. Unelmat ovat jaloja ja päämäärät avoimia. Todellisuudessa vaikuttaa kuitenkin siltä, että meidän keski-ikäisten on todella vaikea muuttaa tapojamme, vaikka sanoissa mielestämme niin teemmekin. Hiljattain uudelleen julkaisemasi rehellinen teksti ”Mitä vanhemmaksi elän, niin yhä enemmän arvostan vapauttani elää ja tehdä asioita yksin” (4.10.2021 ja FB 16.2.2022) kuvaa tällaisen keski-ikäisen naisenkin elämää ja ajatusmaailmaa monilta osin, ei silti kokonaan. Kyllästyminen ei kohdallani tarkoita ihmissuhteisiin liittyvää muutoshalua tai tarvetta ”jahdata” uutta ihastumista. Kiinnostus jatkaa yhdessä päättyy liian usein vuorovaikutuksen vaikeuksiin, haluttomuuteen tai osaamattomuuteen vuoropuhelussa. Ensin ajaudutaan katvealueelle, jolla suhteen intiimi puoli vähenee, ja lopulta yhteys katkeaa kokonaan.

Myös miehille on tyypillistä alkaa alun keskusteluista huolimatta piirrellä kuvaa ihanasta yhteiselosta, yhteisistä sukujuhlista ja jaetusta (iso)vanhemmuudesta. Eikä näissä mitään mutta olisiko mahdollista, että voisin itse määrittää missä määrin kuva on totta tai tarpeen minulle? Olisiko mahdollista puhua tästä yhdessä, testata vaikka yrityksen ja erehdyksenkin kautta mikä lopulta toimii meille? Minulla kun on omakin perhe, suku ja ystävät – ja ne kulttuurimme mukaiset, muutosta kaipaavat käsitykset parisuhteesta. Miksi meidän yhdessäolomme pitäisi näyttää samalta kuin muidenkin ja sisältää kaikki ympärillämme ja meissä oleva. Kovin harvoin me edes kykenemme täyttämään kaikkia toisen toiveita ja tarpeita edes likimain.

Monelle keski-ikäiselle tai sen jo ohittaneelle miehelle tuntuu olevan vaikeaa tunnistaa oman onnellisuutensa lähteitä. Syystä tai toisesta omien tapojen, arvojen ja ajatusten asettaminen alttiiksi keskustelulle tai sitä seuraavalle muutokselle on todella vaikeaa tai rajoittunutta. Oman onnellisuuden ymmärtäminen voi olla yllättävää, jopa pelottavaakin, kun huomaa sen olevan muuta kuin mihin on tottunut tai mitä luuli sen olevan. Uteliaisuus itseä kohtaan on olematonta. On helpompaa elää ihan vain ympäristön odotuksiin vastaamalla ja noukkia siitä itselleen onnellistuttavia hippuja. Ehkä vähän jopa itsensä sivuun sysäten ja muiden miellyttämiseen keskittyen. Ja mikäs siinä, kukin onnellistukoon haluamallaan tavalla.

Suhdeyritelmässä joutuu kuitenkin väistämättä kahden aikuisen ihmisen vuoropuhelun äärelle. Dialogitoiveessani olen saanut kuulla miehen mm. sanovan minun elävän harlekiinisarjojen hattarassa. Olen joutunut kokemaan vihaa sekä eksiä, vanhempia että itseäni kohtaan sekä ottanut tahtomattani vastaan henkistä väkivaltaa tehdessäni ihan vain olemassaolollani näkyväksi kipupisteitä. Lopulta kanssani on ollut aivan mahdotonta olla kun miehen oma kohtaamaton minä on tullut näkyväksi, ja minä olen päätynyt pahan olon tulilinjalle tai jopa saanut kuulla olevani syyllinen. Todettakoon tässä kohtaa, että on minulla myös suhdeyrityksiä, jotka ovat parisuhdemielessä päättyneet kauniisti, osa on jäänyt elämään ystävyytenäkin. Dialogiosaamistakin oikeasti on. On mihin verrata.

Kaikesta ei todellakaan tarvitse keskustella, ainakaan yhdessä, mutta ei näitä esille nousseita asioita oikein kieltääkään voi. Uuden ihmissuhteen esille nostamat käänteet ja taitteet kieppuvat mielessä tavalla tai toisella. Niitä pääsee toki karkuun mm. haluttomuudella nähdä ja kuulla, kieltämällä, muita syyttämällä, päihteillä, liikuntaa lisäämällä tai vaikkapa uhkapelaamalla …ja lopulta luopumalla. Arvelen näiden tai aivan uusien asioiden nousevan esiin viimeistään kun elämään astuu uusi suhde-ehdokas. Ihastumisen kauneuden hälvettyä todellisuus tulee jälleen näkyväksi. Vaarana on, että jotain aidosti kaunista jää oman itsepäisyyden tai ehdottomuuden vuoksi lopulta elämättä. Minua nämä ovat harmittaneet kun moni asia oli yhdessä hyvin.  Viittaamani tekstin kirjoittaneen miehen tarve jahdata aina uusia ihastumisia kuulostaakin kuluttavalta, jopa turhauttavalta. En toivo joutuvani tuollaisen jahtaamisen kohteeksi.

Tiedän jo pääpiirteissään mitä haluan ja tarvitsen elämältäni. Tilaa uusillekin haluille on ja elämä saa yllättää. Tiedän myös tarvitsevani kokonaisvaltaiseen onnellistumiseeni toisen, lähelleni haluavan ihmisen. Osaan ja haluan antaa, usein yli tunnistamattomien tarpeidenkin. Kolikolla kun on tämäkin puoli, ei vain kipupisteiden auki repimisen puoli. Onnellisuuteni vahvistuu kun saan elää sen läpi rakkaimpani kanssa. Nämä ihastumiseen ja rakastumiseen johtaneet syyt ovat olleet usein vahvoja ja edistäneet myös molemminpuolista hyvinvointia. Ehkäpä kipupisteet ovatkin tulleet juuri siksi niin näkyviksi. On ollut turvallista kohdata myös ne.

Olen osaltani todennäköisesti jo luovuttanut ja päätynyt parisuhteen sijaan elinikäiseen rakkaussuhteeseen lähinnä vain itseni kanssa. Luotan hetkiin, joista imen kaiken sen mitä onnellisuuteeni tarvitsen. Ei tämäkään helppoa ole. Hyvä oloni ja turvallisuudentunteeni tekevät itsellenikin näkyväksi kipupisteitä. Lisäksi lähes vaadin näiden julkilausumista myös läheisiltäni. Valinta olla itsekseen ei siis mielestäni johdu haluttomuudesta sitoutua yhdessä määritettyyn parisuhteeseen tai kohdata epämiellyttäviä asioita. Ristiriidoilta en tässäkään suhteessani välty mutta dialogi toimii erinomaisesti, eikä kukaan muu vaaranna minun hyvinvointiani tai sulje minua itsensä ulkopuolelle tiukan paikan tullen.”