Miksi teillä on tarve puhua läheisillenne rumasti?

Jos on pienikin syy sanoa toisesta jotain negatiivista niin se sanotaan kyllä, mutta jos sitä on kerran sanottu, että rakastan niin miksi sitä pitää sen jälkeen toistella.

Siinäpä ote suomalaista käyttäytymiskulttuuria.

Kyllähän sitä vittuilua ja suoranaista puolison solvaamista kuulee julkisillakin paikoilla. Ei tarvitse mennä kuin noin viikko taaksepäin kun kaupassa asioidessani kuulin naisen kauppahihnan toisesta päästä huutavan hihnan toisessa päässä olevalle miehelleen, että et sinä noin tyhmä voi olla. Hän pakkasi väärin.

Negatiivisuus myy. Sen olen huomannut tekstejänikin kirjoittaessa. Hattara ja vaaleanpunaisuus ärsyttää lukijoita. Miksi sitä rakkauttaan pitää niin hehkuttaa? Kell onni on, se onnen kätkeköön ja sitä rataa. Ihminen joka hehkuttaa rakkauttaan julkisesti sosiaalisen median palstoilla saa postaukseensa muutaman hikisen tykkäyksen. Koirakuva kymmeniä.

Mennään takaisin sanoihin. Mikä siinä tuntuu olevan niin vaikeaa sanoa rakkaimmilleen niitä kauniita sanoja ja lauseita? Miksi se on niin paljon helpompaa solvata ja sättiä? Omaa pahaa oloahan siinä puretaan, mutta tuleeko siitä parempi olo? Pitäisikö sitä mieluummin peilin kautta kysellä, että mikä minua ahdistaa? Vai pohtia jopa, että ollaankohan me toisillemme oikeat rakkausihmiset jos vuodesta toiseen toinen lähinnä vain vituttaa ja häntä pitää sen vuoksi sättiä?

Jos kokeilisikin joskus sellaista, että jättäisi edes ne sättimiset väliin. Suhtautuisi ihmiseen kunnioituksella ja arvostuksella. Jos ei osaakaan sanoa kauniita asioita niin olisi ainakin hiljaa. Kokeilkaa. Eipä sitä tiedä, että muutaman vuoden hiljaisuuden jälkeen tekeekin mieli sanoa jotain kaunista ja kannustavaa.