Miksi tuhlaamme elämäämme itsellemme sopimattomissa parisuhteissa?

Miksi arvotamme parisuhteen niin korkealle, että olemme valmiit maksamaan siitä hyvinvointimme?

”Mies juo olutta lähes joka päivä, vain sunnuntai ja maanantai ovat selviä päiviä. Koskaan ei ole ollut aikaa toiselle, vaan aika menee omiin tarpeisiin ja juomiseen. Olemme olleet naimisissa 5 vuotta.

Miehen juominen on eskaloitunut viimeisen vuoden aikana siis lähes päivittäiseksi. Kärsin siitä valtavasti, mutta en kuitenkaan saa itseäni lähtemään pois.  Omat lapsen, jotka ovat jo aikuisia. ovat huolissaan tilanteesta. Kuitenkin löydän koko ajan tekosyitä ja haluan vain jatkaa.

Mieheni nimittelee halventavasti humalassa ja salailee tekemisiään ja myös kesän ja syksyn aikana pettänyt toisen naisen kanssa. Siitä huolimatta vain roikun edelleen suhteessa. Hän ei koskaan myönnä mitään ja vain vaikenee. Lupaa mutta ei pidä lupauksiaan.

Ei koskaan halua lähteä mihinkään kanssani, on siis vain minä itse. Kuitenkin selvinpäin mitätöi kaiken sanomansa. Käyn itse terapiassa ja olen ollut masennuksen takia syksyllä sairaslomalla. Mies ei ymmärtänyt tätäkään.”

Tässä yksi lukuisista saamistani viesteistä, joissa minulle kerrotaan parisuhteen arjesta. Kyseinen tarina on täydellinen esimerkki siitä, että kuinka syvälle parisuhteen idea on kasvatettu sisäämme. Moni meistä tuntuu kestävän aivan minkälaista kohtelua tahansa, mutta parisuhde on ja pysyy elämässä mukana.

Unohdetaan tässä nyt selvästi väkivaltaiset suhteet, joista saattaa olla jopa vaarallista irtaantua ja pysytellään väkivallattomissa suhteissa, vaikka toki välinpitämättömyys ja toisen ihmisen täydellinen huomioimattomuus voidaan helposti väkivallaksi laskea.

Keskitytään sitä vastoin tekstini aloittaneen kaltaisiin parisuhdetarinoihin. Tarinoita on aivan liikaa ja olen niitä vuosien aikana lukenut suhteettoman paljon. Parisuhteita, joissa ei ole jäljellä mitään, mitä voisi rakkaudeksi ja kunnioitukseksi toista ihmistä kohtaan kutsua.

Miksi me arvotamme parisuhteita niin korkealle, että olemme valmiita tuhlaamaan arkemme lähes sietämättömissä olosuhteissa? Kuka meille on myynyt pystyyn kuolleen ajatuksen siitä, että parisuhteen kuuluu olla elämänmittainen, oli se laadultaan mitä tahansa? Miksi uskomme tuota ajatusta?

Miksi yhäkin eronneita tunnutaan syyllistävän siitä, että he eroavat liian helposti? Onko se oikeasti muka itsekkyyden merkki, että lähtee olosuhteista ja parisuhteesta, joka tarjoaa itselle lähinnä ahdistusta ja vitutusta? Vai huutaako tuota liian helpolla eroamisen mantraa vain he, jotka itse eivät uskalla syystä tai toisesta parisuhteestaan lähteä, koska ei ole syytä lähteä, kun puoliso ei ole hakannut sairaalakuntoon ja pannut kaikkea liikkuvaa.

Pelkäämmekö yksinolemista niin paljon, että valitsemme olla toisen ihmisen kanssa, joka ei edes ole läsnä? Pelkkä toisen ihmisen kanssa asuminen riittää täyttämään yksinäisyyden pelosta johtuvan tyhjyyden.

Miksi ihmeessä emme tunnu ymmärtävän, että elämänmittaisen parisuhteen idea on kehitetty aikakaudella, jolloin kahdelle ihmiselle oli olemassa tarkoin räätälöity rooli perheessä? Rakkauden kanssa sillä ei ollut mitään tekemistä. Miksi ihmeessä kuvittelemme, että tuo vuosikymmeniä sitten kehitetty malli toimisi nykymaailmassa, jossa ihan kaikki muukin on muokkautunut toisenlaiseksi kuin ennen?

Romanttinen rakkauteen ja arvostukseen perustuva pitkäkestoinen parisuhde on mahdollinen, mutta se on erittäin harvinainen parisuhde. Pituutta parisuhteisiin voi tulla vuosikymmeniäkin niin kuin tekstin aloittaneella pariskunnalla, mutta millä hinnalla? Onko esimerkin tarina merkki onnistuneesta parisuhteesta? Koska mitta määrittelee onnistumisen? Parisuhde, jossa ei ole jäljellä muuta kuin krooninen vitutus.

Yhäkin harhaisesti ajattelemme, että pitkä kuolemaan asti kestänyt parisuhde on onnistunut ja kesken jäänyt ja eroon päätynyt on epäonnistunut. Miten helvetissä me osaammekin huijata itseämme uskomaan moiseen hömppään?

Nimittäin siihen me uskomme. Vain kuolema meidät erottaa fraasiin. Parisuhde on kuin uskonto, jonka alttarille olemme valmiit uhraamaan jopa oman hyvinvointimme. Siksi minä aloituksen kaltaisia tarinoita saan säännöllisesti, koska uskomme. Siksi luen lauseita, joissa kerrotaan, että puoliso on kaksi päivää viikosta selvänä ja nekin päivät puuhaillen omiaan. Seksiä on ollut viimeksi Halosen kaudella ja huulet ovat kokeneet suudelman samoihin aikoihin. Mutta tässä minä silti olen, koska kuolema meidät erottaa ja niin edelleen. Katkerana ja vihaisena, mutta voipahan sanoa, että liitto kesti myötä- ja vastamäet, josta jälkimmäistä oli viimeiset neljä vuosikymmentä.

Rakastan parisuhteita, mutta meidän olisi silti lakattava arvostamasta niitä niin paljon kuin nyt teemme. Elämää on parisuhteiden ulkopuolellakin. Eroon päättynyt parisuhde on monella mittarilla onnistuneempi parisuhde kuin parisuhde, jota pidetään pystyssä pakolla, perkeleellä ja häpeän pelosta. Jos elää rakastavassa ja arvostavassa suhteessa, niin sitten ei mitään hätää. Onneksi olkoon rakastavaiset, olette toisenne ansainneet. Pitäkää liekki lepattamassa.

Mutta teille sadoille viestin lähettäneille täysin kuolleessa suhteessa eläville terveisinä sanottakoon, että elämä on paljon arvokkaampi kuin paska ja toimimaton parisuhde. Älkää arvostako parisuhdetta niin paljon, että olette sen nimissä valmiit unohtamaan kaiken muun elämän ympärillänne.

Sitten kun olemme oppineet parisuhteen uudet säännöt ja tuomaan sen pois sieltä vuosikymmenten takaisista pakkoajatusten ja pakkokestämisen ikeestä, niin voimme alkaa rakentamaan parisuhteitamme terveemmälle pohjalle. Pohjalle, jonka perustana on rakkaus eikä yhtään mikään muu.