Miten aikuinen lapsi kehtaa puuttua vanhempansa uuteen parisuhteeseen?

Luin jotain hämmentävää ja itselle vierasta. Tekstissä noin viisikymppinen eronnut nainen kertoi löytäneensä itselleen uuden ihanan puolison. Omien sanojensa mukaan miehen, joka ensimmäisen kerran hänen elämässään huomaa hänet naisena ja ihmisenä. Miehen joka osaa rakastaa.

Tämä ei ollut se hämmentävä asia. Ihanaa, että nainen on löytänyt rakkautta ja hyvän ihmisen vierelleen. Hämmentävää on se, että naisen jo aikuinen tytär katkaisi välinsä äitiin hänen uuden rakkauden vuoksi. Ei olisi saanut äiti rakastua. Olisi pitänyt kai elää yksin koko loppuelämänsä.

Jotenkin ymmärtäisin tämän, jos olisi epäily, että uusi puoliso on jokin auervaara tai muu huijari. Sitten olisi syytäkin olla huolissaan. Vaan sitä en ymmärrä ollenkaan, että ylipäätään uuden puolison ottaminen kuuluu millään tavalla lapsille kuin kenelle tahansa muullekaan. Ei kuulu. Eihän vanhamman tarvitse lapseltaan kysyä lupaa rakastamiseen. Miltä se tuntuisi aikuisesta lapsesta, jonka vanhempi ei hyväksyisi hänen rakkauttaan? Niinpä.

Se on ymmärrettävää, että alaikäinen lapsi saattaa kapinoida vanhemman uusia puolisoita, mutta jo kotoa pois muuttanut ja omaa elämää elää lapsi puuttuu vanhempansa rakkauselämään, niin siinä on kyllä napanuora jätetty pahasti katkaisematta.

Elämä on paljon kauniimpaa ja helpompaa kun päästää kontrollista irti. Fakta on se, että jokainen meistä tekee itse omaa elämäänsä koskevat valinnat. Tai onhan aina vaihtoehtona elää muiden toiveiden mukaan koko elämänsä.

En suosittele.