– On äärettömän tärkeätä kantaa itse vastuu mokistaan, eikä syytellä muita. Kuva: Niclas Makela
– On äärettömän tärkeätä kantaa itse vastuu mokistaan, eikä syytellä muita. Kuva: Niclas Makela
Julkkikset

Lauluntekijä Timo Kiiskisen isä teki henkirikoksen, kun poika oli 18: ”Yritin kovasti rakastaa isääni, mutta en tiedä, onnistuinko siinä koskaan”

Häpeä kulki Timo Kiiskisen kintereillä koko aikuisiän. Hän poti syyllisyyttä isänsä tekemästä rikoksesta. Pari vuotta sitten lauluntekijä päätti viimein kohdata varjonsa.
Teksti: Annan toimitus Kuvat: Niclas Mäkelä

Kun joku julistaa tuntevansa itsensä, lauluntekijä Timo Kiiskistä alkaa hymyilyttää. Sehän on suurin piirtein sama asia kuin väittäisi tuntevansa maailmankaikkeuden. Jokaisella meillä on sisällämme universumi, päättymätön avaruus. Sen koluamiseen ei ihmisikä riitä. Katsoessaan päänsä sisään Timo näkee keskeneräisen freskon. Siihen on maalattu kaikki tähänastisen elämän merkitykselliset ihmiset ja tapahtumat. Kuvassa on osia, joita hänen on tehnyt mieli peittää maalaamalla päälle jotakin muuta. Ja osia, jotka tuntuvat vievän suhteettoman suuren tilan.

– Menneisyydessäni on paljon hankalia asioita, mutta myös paljon hyvää. Vain tarkastelemalla freskoa kokonaisuutena voin ymmärtää, missä olen nyt.

”Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa ehjästä perheestä.”

Muutama vuosi sitten Timo joutui pahojen puheiden kohteeksi. Ensireaktio oli nostaa kaulukset pystyyn ja suunnata katse kengänkärkiin. Jostakin syvältä sisältä kumpusi unohtuneiksi luultuja tunteita.

– Tajusin, että aha, nyt nousee pintaan lapsuudentrauma. Tunsin häpeää ja syyllisyyttä asioista, jotka olivat tapahtuneet jo kauan sitten.

”Muistan huutaneeni, että jätä se äijä”

Timo kasvoi Heinolassa kuusilapsisen perheen kuopuksena. Suhde isään oli ristiriitainen. Hän oli Timon mukaan monin tavoin hurmaava ja charmantti, mutta vanhempana täysin kelvoton. Olohuoneessa asui virtahepo. Kotona isä ei juonut, mutta katosi tämän tästä ryyppyreissuilleen – päiviksi, viikoiksi, joskus jopa kuukausiksi. Ulkopuolisetkin näkivät, että perheessä oli jotakin vinksallaan. Se aiheutti epämääräisen häpeän tunteen.

– Yritin kovasti rakastaa isääni, mutta en tiedä, onnistuinko siinä koskaan. Minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa ehjästä perheestä. Siksi en oikein osaa edes selittää, mitä meiltä puuttui.

Äiti sen sijaan rakasti, ja se rakkaus on kantanut Timoa. Äiti myös kärsi ja ymmärsi puolisoaan, loputtomiin.

– Murrosiässä se ikuinen sietäminen alkoi ottaa päähän. Muistan huutaneeni, että jätä se äijä. Mutta tilanne meni koko ajan pahemmaksi.

Sitten tapahtui jotakin peruuttamatonta. Abiturienttikeväänään Timo löysi koulusta palatessaan äidin lattialta itkemässä, puhelimen luuri kädessään. Juopporemmissä oli tullut rähinää, ja isä oli tehnyt henkirikoksen. 18-vuotias Timo sivuutti järkytyksensä, auttoi äidin ylös lattialta ja otti tilanteen hallintaansa. Seuraavana päivänä hän osallistui normaalisti ylioppilaskirjoituksiin.

– Sellainen oli minun lähtöpotkuni aikuisten maailmaan, hän hymähtää.

Luit juuri lyhennelmän Annan jutusta, jonka on kirjoittanut Miia Siistonen. Lue koko juttu Annasta 22/2021 tai digilehdestä. Tilaa lehti tai osta digilehden lukuoikeus täältä!

X