Havaintoja parisuhteesta

Miten mieheni voi rakastaa minua, koska olen niin vastenmielinen? -Ote masentuneen päiväkirjasta

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Ensimmäinen osa kirjoitussarjasta, jossa masennusta sairastavat ihmiset kertovat elämästään ja parisuhteestaan. Suora kertomus naisen elämästä. Olen muokannut tarinan rakennetta, mutta en sisältöä. Lupa julkaisuun pyydetty ja saatu.

”Kun äiti sai minut, isä oli ryyppäämässä. Varmasti äidilleni vaikea kokemus. Hän oli 20, juuri kuukautta aiemmin täyttänyt. Äidille tehtiin hätäsektio, hengenlähtö oli meillä molemmilla lähellä, äiti menetti paljon verta. Kun äiti viimein näki minut, olin kuulemma täydellinen pieni tyttö. Ja äitini rakastui, aidommin ja syvemmin kuin ikinä.

Ristiäisissäni isä ei ollut, olisiko ollut putkassa.

Varhaisin lapsuusmuistoni on seuraavanlainen; Seison eteisessä, pitelen pikkusiskoani itseäni vasten. Painan hänen toista korvaansa rintaani vasten. Käsilläni painan toista korvaa, ettei hän kuule. Varpaastani valuu verta, siihen on mennyt lasinsiru. Isä huutaa.

Kerroin tämän äidilleni vasta aikuisena. Ajattelin olleeni kuuden, kun tuo tapahtui. Olin kolmen, sanoi äitini. Joten sisareni oli vuoden ikäinen. Juuri kävelemään oppinut. Isä oli tullut, taas, kännissä kotiin ja rikkonut suutuspäissään olohuoneen lasipöydän.

Äitini tiesi isän palkkapäivän. Hän oli jo aamulla pankin ovella, jotta saisi laskut maksettua ennen kuin isä ryyppää rahat. Isäni oli siis alkoholisti.

Vanhempani erosivat, kun olin neljä ja sisareni kahden. Onneksi erosivat. Ainoa ongelma tässä oli, että kaikesta huolimatta olin isän tyttö. Ikävöin isää valtavasti. Minua ja sisartani kohtaan hän ei ollut väkivaltainen. Tiedän että omalla tavallaan hän rakasti meitä. Hänellä itsellään oli ollut hyvin ongelmallinen isäsuhde, joten hänkään ei osannut olla isä, niin kuin ehkä olisi pitänyt.

Kävimme kuitenkin isän luona viikonloppuisin ja lomilla, välillä tosin kävi niin, ettei isä tullut. Vaikka oli luvannut. Niinä hetkinä pienen tytön sydämestäni murtui pienenpieni siru. Silloin kun isän luona oltiin viikonloppuina ja lomilla, ne olivat hyvin usein viinanhuuruisia. Välillä isä oli kännissä, kun haki meitä. Onneksi hänellä sentään oli kuski niinä kertoina. Äidille en kaikkea uskaltanut kertoa

Muutimme paljon, kun olin lapsi. Ainoa pysyvä paikka oli mummola. Mummini oli eronnut papastani jo ennen minun syntymääni. Hän asui uuden miehensä kanssa samassa asunnossa kolmisenkymmentä vuotta. Se oli mummola ja siellä olin turvassa. Vaikkakin aikuisena kuulin, että mummin mieskin oli alkoholisti. En todellakaan tiennyt. Hän kun meni omaan huoneeseen ja joi itsensä sammuksiin. Olin tottunut toisenlaisiin alkoholisteihin.

Teini-iässä kuvioihin tulivat mukaan päihteet, itsetuhoisuus ja seksi. Tajusin että kännissä on pääsääntöisesti aika kivaa. Itsetuhoisuus näkyi nimenomaan päihteiden käyttönä, viiltelynä ja holtittomana seksuaalikäyttäytymisenä.

Ensimmäinen seksikokemus ei ollut se kaunein. Minut painostettiin siihen erittäin vahvasti. Kai se oli vähän niin, että en juurikaan estellyt, vaikken olisi halunnut ja poika otti minut melkein väkisin. Vähän sen jälkeen poika jätti minut.

Seuraavalla kerralla minut painostettiin seksiin poikaystävän toimesta, uhattiin jättää, jos en anna. Minä annoin. Senkin jälkeen, monelle. Etten vaan tule jätetyksi ja jää yksin. Yhden illan jutut tulivat tutuiksi, sain huomiota ja ”rakkautta”. Ja olin niin kovin nuori silloin, en edes rippikouluikäinen.

Riparin (siellä tapasin kuopukseni isän, sitä en tosin silloin vielä tiennyt) jälkeen mentiin äidin kanssa perheneuvolaan. Äiti oli nähnyt jäljet käsissäni. Vaikea masennus. Viimein joku kertoi mikä minussa on vikana. Ensimmäinen hoitomuoto, jota ehdotettiin, oli lääkitys. En halunnut sitä. En myöskään osannut vaatia oikeanlaista hoitoa.

Ammattikoulussa kuraattori kutsui minut luokseen juttelemaan poissaoloista. Hän näki viiltelyjäljet ja soitti psykiatriselle osastolle ja varasi minulle keskusteluajan. Kävin siellä jonkin aikaa, mutta en kokenut työntekijää ”omakseni” ja lopetin käynnit.

Olin 16 kun tulin raskaaksi. Päätin että minusta tulee äiti. Lapsen isä oli myös kuvioissa mukana. Menetimme sen lapsen. Keskenmeno. Minulle ei tarjottu sairaalassa minkäänlaista keskusteluapua silloin. Ja kokemuksena se oli kauhea. Poikaystävän kanssa tuli ero. Parempi niin, näin jälkeenpäin ajatellen.

Tapasin kahden ensimmäisen lapseni isän. Olin 17. Tulin raskaaksi. Sain esikoiseni, täydellisen pienen ihmisen, olin juuri täyttänyt 18. Mutta ei se kotielämä kuitenkaan ollut täydellistä. Mieheni joi.

Menin töihin, kun esikoinen oli puolitoistavuotias. Tunsin taas sen mustan pilven tekevän tuloaan. Minulla oli ollut parempi jakso pääni kanssa. En halunnut, että se tulee. Viimein menin lääkärille ja sanoin ”En halua elää. Yritän parhaani lapseni takia, mutta enää ei voimat riitä”.

Sain saman tien lähetteen psykiatriselle sairaanhoitajalle. Siitä alkoi pitkä tie. Jouduin repimään kaikki haavat auki. Kertomaan kaiken, olemaan alaston. Ja kun olin vaan yrittänyt unohtaa. Sain lääkityksen. Ihan pikkuhiljaa alkoi näyttää siltä, että elämässä voisi olla jotain hyvää. Lapseni hoidin kuitenkin hyvin koko ajan.

Miehelleni yritin näistä jutella. Hänestä olin vaan hullu. Ja hän jatkoi juomistaan. Erosimme. Ja palasimme jonkin ajan päästä yhteen. Tulin raskaaksi.

Isäni teki itsemurhan ennen kuin sain tietää odottavani toista lastani. Se romahdutti minut. Vaikka hän oli alkoholisti, hän oli isäni. Rakastin häntä.

Toinen täydellinen pieni ihminen syntyi, kun olin 22. Mieheni oli juomatta vuoden. Sitten pikkuhiljaa, salakavalasti hän luisui siihen takaisin. Kaiken kaikkiaan olin hänen kanssaan 13 vuotta. Tämän ajan olin se hullu. Olin huora. Hän jaksoi kehua muita naisia, ei minua. Päin vastoin. Hänen mielestään olisin voinut ”tehdä itselleni jotain”.

Pelkäsin mennä töihin viikonloppuöihin, tiesin että hän on lasten kanssa kotona ja varmasti juo. Yritin että jos mentäisi yhdessä juttelemaan jollekin. Hullujen hommaa, hänen mielipiteensä asiasta.

Mummini kuoli. Minun toinen äitini. Isomummi, joka asui ihan lähellä, jonka luokse lapset menivät suoraan koulusta, koska halusivat. Mummi, joka oli tuki ja turva. Mieheni ei kertaakaan kysynyt minulta tai lapsilta, kuinka te jaksatte. Oman suruni lisäksi minulle jäi kannettavaksi lasten suru. Viimein sain voimia jättää mieheni. Välit häneen ovat tällä hetkellä onneksi hyvät. Kasvoimme yhdessä, erillemme. Ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Onhan hän kahden lapseni isä.

Seurasi kipuilua erosta, ja se pilvi, se oli taas palannut mustana. En nukkunut, en syönyt. Hoidin vain velvollisuudet. Ja kun lapset olivat isällään, join. En ikinä lasten aikana. Viimein, kun unettomuutta oli kestänyt vuoden. Soitin lääkärille. Sain keskusteluapua ja lääkkeet. Taas alkoi näyttää siltä, että elämässä on jotain hyvää.

Ja se yksi parhaista asioista tuli luokseni kahville. Nykyinen mieheni ja kuopukseni isä. Se sama poika, johon olin jo riparilla ihastunut, sama poika, joka oli myös ihastunut minuun. Nyt hän oli jo mies, ja isä kahdelle lapselle. Rakastuttiin ihan hulluna, hulluhan olin. Kerroin hänelle kaiken. Avasin itseni, peläten että mitä tapahtuu. Käyttääkö hänkin sitä minua vastaan. Niin ei käynyt. Hän oli sitä mieltä, että me selviämme yhdessä mistä vaan. Vuoden yhdessäolon jälkeen menimme naimisiin ja häiden jälkeen yhteinen pikkuihminen, meidän tekemä ihmispentu, ilmoitti tulostaan.

Mieheni mielestä elämä on ihmisen parasta aikaa. Minusta taas niin ei aina ole. Elämä osaa olla raakaa, ja joihinkin tapahtumiin vaan ei voi itse vaikuttaa. Masennusjaksot tulevat ja menevät. Tällä hetkellä en käytä lääkitystä. Masennukseeni liittyy myös huono itsetunto. Näen itseni hyvin vastemieleisenä, ajattelen että miten kukaan voi tyytyä tähän, kun tarjolla olisi paljon parempaakin. Tämä satuttaa miestäni. Hänen mielestään olen upeinta mitä on. Ja häntä satuttaa se, että en aina usko sitä. Miten muka voisin olla. Olen yrittänyt tietoisesti välttää itseni vähättelemistä miehelleni, koska hänelle tulee siitä todella paha mieli.

Minä ajattelen usein, että kun menee hyvin, niin kyllä se kohta vituiksi menee. Mieheni taas ottaa ilon irti hetkestä. Siihen minäkin pyrin parhaani mukaan, vaikkei se todellakaan ole helppoa.

Raskainta miehelleni on se, kun hän hetkittäin tajuaa elämänhaluni kadonneen. En ole itsetuhoinen, mutta toivon joskus, etten heräisi enää. Mieheni ajattelee, että olen onneton. Masentunut ja kuolemankaipuinen voi olla onnellinen. Minäkin olen. Rakastan ystäviäni ja perhettäni. Olen onnellinen, mutta masentunut. Niin ristiriitaiselta kuin se kuulostaakin. En ole koskaan tuntenut olevani niin rakastettu kuin nyt. En ole koskaan ketään rakastanut niin kuin miestäni rakastan.

Miehelleni olen yrittänyt selittää, että en halua kuolla kuolemisen vuoksi, vaan siksi että se kipu loppuisi. Ei mikään fyysinen, se henkinen kipu. Olen myös yrittänyt selittää masennusta muun muassa niin, että katson vierestä, kun muut hengittävät ja minä en saa happea. Katson kun muut kulkevat vapaina, ja minä olen lasisessa kopissa, jossa seinät tulevat koko ajan lähemmäksi.

Nyt kuolemankaipuuni on onneksi äärimmäisen hetkittäistä ja tulee harvoin. Enemmän on vaikeutta nähdä niitä hyviä asioita elämässä. Onneksi mieheni niistä jaksaa muistuttaa. Hän ei käske minun lähteä ulos, jotta piristyisin. Koska hän ymmärtää sen, että se on turhaa. Kun minulla on päivä, etten jaksa mitään, mieheni sanoo, ettei aina tarvitsekaan jaksaa. Hän ei sano minua laiskaksi. Hän ottaa minut syliin, kun sitä tarvitsen. Mietin, että miten minä olen ansainnut jotain tällaista. Mieheni tietää vikani ja heikkouteni, muttei käytä niitä aseina minua vastaan.

Tiedän että varmasti hän välillä turhautuu, enkä häntä siitä soimaa. Se, että hän kerta toisensa jälkeen toistaa, että olen täydellinen, ja omasta mielestäni en todellakaan ole. Synkät hetket, kun hän yrittää piristää, ja mikään ei auta. Kyllä se aina auttaa, vaikka en sitä muista sanoa.

Masennus on tuonut haasteita parisuhteeseemme, näemme asiat niin eri tavalla. Mieheni ei ymmärrä täysin tätä sairautta, mutta hän yrittää parhaansa, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. Hän on tehnyt minun maailmastani vähän vähemmän synkän ja vähän kauniimman elää. En usko, että koskaan ihan täysin paranen. Mutta haluan saada sitä optimismia takaisin enemmän. Pienin askelin.

Uskon että jonain päivänä masennukseni, se mörkö, se tumma pilvi, on enää pienen pieni haituva jossain mieleni perukoilla. Se on olemassa, muttei valtaa enää mieltäni kokonaan.

Kiitos sinulle mieheni, minun raivostuttavan ihana mieheni, että olet.”

Lue myös

X