Oikeus rakastaa, ikään katsomatta

Kirjoita siitä, että meillä viisikymmentä plus ihmisilläkin on vielä tarvetta rakkauteen. Kirjoita siitä, että olemme saattaneet olla useita kymmeniä vuosia vailla rakkautta ja huomioita. Kirjoita siitä, että uskallettuamme vihdoin päästää irti huonosta parisuhteesta, meillä on tarve tulla rakastetuiksi ja kosketetuiksi. Kirjoita siitä, että osa meistä on niin kosketuksen kipeitä, että tulee haksahtaneeksi niihin väärällä tarkoituksella liikkeellä oleviin ihmisiin. Kirjoita siitä, että viisikymmentä plus ihmiset kaipaavat ihan sitä samaa kuin kaikki muutkin. Tunnetta, että on kaunis ja haluttu. Kirjoita siitä, että haluamme seksiä, kosketuksia, ihailevia katseita ja kauniita sanoja. Kirjoita siitä, että haluamme viereemme ihmisen, joka tekee meistä kauniin.

Minua on lähestytty sanoilla, että kirjoittaisin tärkeästä aiheesta. Naisista, jotka ovat uskaltaneet tehdä ratkaisun. Minua edeltävien sukupolvien naisista, jotka tilastojen mukaan on yksi eroherkimmistä ihmisryhmistä. Heistä, joita häpeä ja yhteiskunnallinen normisto on pitänyt vuosikymmeniä huonossa ja epätyydyttävässä avioliitossa, koska ero ei ole ollut edes vaihtoehto. Ja nyt, kun yhteiskunta on hiljalleen vapautumassa ja ihmiset kehtaavat vaatia itselleen jopa onnea ja hyvää toimivaa rakkaussuhdetta, sinkkumarkkinoille onkin tullut suurena ryhmänä he, joita minua lähestynyt nainen kutsuu viisikymmentä plus ihmisryhmäksi.

”Vuosikymmeniä elin miehelleni ja lapsilleni. Minulla ei ollut omia harrastuksia, ei omaa elämää. Ajattelin, että niin sen pitää mennäkin. Se on minun roolini tässä perheessä. Roolini tässä elämässä. Olla se, joka huolehtii, että kaikilla muilla on hyvä olla. Se toikin omanlaisensa tyydytyksen. Elämälläni oli tarkoitus. Kun tein ruokaa lapsilleni ja miehelleni. Huolehdin lapsien kaikista asioista. Annoin mieheni maata päälläni kerran viikossa. Olin läheisteni tarpeiden tyydyttäjä ja arjen mahdollistaja. En minä tunnistanut omia tarpeita. Vaikka usein aloin kyynelehtiä ilman mitään syitä. Ajattelin sen johtuvan väsymyksestä. Lapsien muutettua pois kotoa, roolini pieneni huomattavasti. Minulle ei jäänyt kuin yksi huolehdittava. Hän, jota perheessä kutsutaan aviomieheksi.

Hän ei koskettanut minua koskaan. Ei yllättäviä halauksia. Ei suudelmia. Ei kauniita sanoja, eikä merkitseviä katseita. Eikä lopulta sitä kerran kahdessa viikossa tapahtuvaa päällä olemista. Katsoin kadulla käveleviä pareja. Kuinka he pitelivät toisiaan käsistä, näyttivät sisällä palavan rakkauden. Aloin tuntea itseni merkityksettömäksi. Halusin jotain, mitä en ollut koskaan saanut. En ehkä tiennyt sellaista olevan edes olemassakaan. Sisältäni alkoi nousta ahdistus. Joka aamu yritin kerätä rohkeutta tehdä elämääni muutos. En tuntenut mitään miestäni kohtaan, jonka vierestä heräsin. Kunnes tuli se aamu, jolloin sanoin ne sanat, jotka olisi pitänyt sanoa jo vuosia sitten. Haluan lähteä pois.

Olen tavannut miehen. Olemme keksineet suhteellemme nimen. Se ei ole parisuhde, vaan rakkaussuhde. Olen viisikymmentäseitsemän vuotias ja en ole koskaan ollut näin onnellinen. En ole koskaan tuntenut itseäni näin kauniiksi. Koska mies, joka kulkee käsi kädessä vierelläni, tekee minut kauniiksi. Hän tekee sen sanoillaan, hymyillään, kosketuksillaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani nainen. Siihen meni liian monta vuotta, mutta onneksi edes nyt. Minulla on elämä edessä. Kun katson aamuisin itseäni peilistä, näen itsessäni naisen, joka olisin aina halunnut olla. Onneksi vielä ehdin.” 

Kirjoita siitä, että meillä viisikymmentä plus ihmisillä on oikeus rakkauteen. Tietenkin minä kirjoitan siitä. Koska kaikilla on oikeus rakkauteen. Kaikilla on oikeus siihen tunteeseen, että kokee olevansa rakastettu ja haluttu. Ilman ulkoapäin liimattua roolioletusta. Ilman mitään turhaa siinä ympärillä. Vain puhdas rakkaus. Riisuttuna kaikesta turhasta. Pari, joka kävelee kadulla käsikkäin ja tekee toisistaan kauniita. Ei siinä ole iällä mitään roolia. Jokaisella on oikeus rakastaa.

Omistettu ihmisille, jotka uskaltavat.