”Olet mustaakin mustempi möykky sisälläni, joka kaikella voimallaan vyöryy yli ja näyttää voimansa”

”Luulin, että me ei enää oltais me. Mä niin halusin uskoa siihen, että sä väistyisit pikkuhiljaa ja lopulta katoaisit. Olihan tässä jo aikaa mennyt ja välillä kaikki olikin hyvin. Ainakin joltain osin.

Siinä sä kuitenkin taas seisoit ja katsoit mua silmiin. Olit taas ottanut musta vallan. Mun kurkkua kuristi. Sun myöntäminen oli jo ylipäätään vaikeaa, keksitty juttu, ajattelin. Mä selviän, uskoin pitkään. En selvinnyt. Välillä mä yritän puhua susta muille, mutta ei ne ymmärrä. Ei ne ymmärrä jos eivät ole itse kokeneet samaa. Ja se turhauttaa, kun olisi oikeasti joskus tarve vain puhua sinusta tai lähinnä selittää miksi minä olen mitä olen.

Miksi tänään en valitse niitä muita, vaan ”valitsen” sinut. Siksi mä mielummin vaikenen susta. En mä jaksa valittaa. Se on varmasti mun syy, koska en osaa päästää irti. Aiemmin mä en uskonut ansaitsevani sua tai oikeastaan siihen, että olisit joku rangaistus. Nyt mä uskon niin. Kyllä sä olet. Rangaistus, kaikesta siitä pahasta mitä olen tehnyt. Ja mä ansaitsen tän kaiken. Ainoa vaan, että mä olen nyt hieman väsyneempi taistelemaan. Tavallaan, olen jo luovuttanut.

Et sinä minusta luovu, enkä ilmeisesti minäkään sinusta. Jokainen päivä on taistelua. En tiedä kumpi tämän taistelun voittaa. Sinä tai minä. Se jää nähtäväksi. Olet mustaakin mustempi möykky sisälläni, joka kaikella voimallaan vyöryy yli ja näyttää voimansa. Menisit pois. Menisit pois ja antaisit mun olla. Kun mikään ei enää tunnu miltään ja kaikki on yhdentekevää.

Sinä. Masennus. Sinä teit tämän.”