”Olin ja olen isän tyttö”
”Isä oli elämäni yksi merkittävimmistä henkilöistä. Hän kuoli joulunaikaan vuonna 2015 sydäninfarktiin, oma poikani oli tuolloin täyttämässä juuri kaksi vuotta. Isä oli lapsuudessa viikonloput aina reissuillaan ja lomilla kului viinaa, hän oli alkoholisti. Ja yksinhuoltaja. Hän on kasvattanut minut. Lapsuuteen kuului turvattomuutta kun oltiin kotona yömyöhään yksin ja ei tiedetty missä isä oli, kännyköitä ei vielä ollut. Huolehdin isosiskostani usein, joka oli arempi kuin minä, sanoin että ei hätää kun häntä pelotti.
Arki oli turvallista, käytiin koulussa ja töissä, jotkut ilkkuivat että isäsi oli taas kännissä pyörinyt ostarilla. Yhdesti löin yhtä poikaa nyrkillä naamaan, kun puhui isästäni pahaa. Puolustin isääni ja salaa toivoin, että voi kun se ei joisi tai kukaan ainakaan tietäisi. Isässä oli kuitenkin sellaista huolenpitoa mitä nykyään osaan vasta oikeasti arvostaa ja pystyn myös ymmärtämään hänen viikonloppupakojaan. Vanhemmuus ei ole aina helppoa, ihanaa ja palkitsevaa. Se voi olla välillä myös raskasta ja paskaa, etenkin jos kaikkea kannattelee yksin ilman tukiverkkoa. Hän yritti selvitä, mutta ei osannut pyytää apua eikä puhua tunteistaan paitsi kännissä.
Isän elämään mahtui kahden hänelle äärimmäisen tärkeän ihmisen itsemurha, niistä hän ei toipunut. Vaikea ero äidistäni. Äitiäni hän rakasti loppuun saakka, ei hän sitä sanonut, mutta minä näin ja kuulin sen. Isästä tuli eron myötä kolmen tytön yksinhuoltaja, hän halusi itse meidät lapset itselleen huollettavaksi, kun äiti ei tuolloin oman alkoholismin vuoksi meistä voinut huolehtia. Äiti on ollut jo pitkään raitis ja on hyvin läheinen minulle. Minä aloitin eron aikaan eskarin. Isä pyykkäsi, silitti, ompeli, letitti, osti kuukautissuojat, puolusti ja lohdutti, hän opetti myös kaikki taitonsa minulle. Ei ollut tyttöjen ja poikien juttuja. Hän oli hyvin suojeleva, olinhan nuorimmainen. Kun halasin isää ja kerroin rakastavani hän taputti aina kömpelösti selkääni ja sanoi vaivautuneena ”noniin”, humalassa hän kertoi miten paljon rakastaa ja on ylpeä kaikesta mitä olen ja mitä olen tehnyt, ei parempaa tyttöä olisi voinut toivoa. Ei ollut asiaa mistä en isälleni voinut soittaa, hän auttoi aina, oli kyse parisuhdeongelmista tai lampun saamisesta kattoon.
Elämäni meni palasiksi sinä jouluna kun sain kuolinviestin. En ollut ehtinyt puhua isän kanssa jouluaattona (asuimme eri paikkakunnilla) kun lapsen kanssa oli oksennustauti, ajattelin että soitan kunhan tauti on ohi. En ehtinyt, sitä olen katunut aina, ei saa olla niin kiire ettei ehdi. Olen aikuisuudessa joutunut käsittelemään lapsuuttani omissa ihmissuhteissani ja lopulta terapiassa. Monia virheitä minäkin olen tehnyt, mutta tiennyt, että aina voi oppia ja saada anteeksi. Toivon että voisin vielä halata isääni ja sanoa kiitos, sinä teit parhaasi ja kasvatit minut, itsenäisen, vahvan, rohkean ja suorapuheisen naisen. Sinä saatat olla kuollut, mutta meissä ja muistoissamme sinä elät ja puheissamme toistut.
Olen isän tyttö.”
Kommentit