Ollaan ihan hiljaa niin kaikki menee itsestään ohi

”Jos mulle annettaisiin ase, ruumiita tulisi ihan lähijunassakin”.

Näin on kirjoittanut valtionvarainministerimme Riikka Purra. Hän jonka mielestä empatia ei kuulu päätöksentekoon.

Hänen vuonna 2008 kirjoittamansa lauseet ovat monilta osin häiriintyneitä ja avoimen rasistisia ja aggressiivisia. Niitä lukiessa tulee fyysisesti paha olo. Kamalinta tässä on se, että hän ei eilen halunnut irtisanoutua kirjoittamistaan teksteistä.

Tämä ei tule yllätyksenä. Mikään mitä hänen edustamansa puolueen sisältä tulee ei tule yllätyksenä. Lukuisat ihmiset ovat seuranneet puolueen radikalisoitumista ja varoittaneet synkästä sisällöstä.

Miksi siis tästä kaikesta kirjoitetaan vasta nyt, kun vahinko on jo tapahtunut? Miksi tämän annettiin tapahtua? Ei siitä esimerkiksi ole pitkäkään aika, kun Purrasta tehtiin pullantuoksuinen artikkeli lehteen. Miksi siinä artikkelissa ei viitattu hänen vanhoihin kirjoituksiinsa?

Onko sillä väliä, että mitä ihminen on kirjoittanut ollessaan 31 -vuotias? Tässä tapauksessa on, sillä tekstit ovat niin kuvottavia ja toisekseen hänellä ei tunnu olevan mitään anteeksipyydettävää. Jokaisen suomalaisen pitäisi yksiselitteisesti tuomita kirjoitukset.

Mitä on tapahtunut?

Hiljaisuus on tapahtunut. Syvä hiljaisuus on tapahtunut. Hiljaisuus on merkki hyväksymisestä. Tämä hiljaisuus on kuumottavaa. Se että ministeri on kirjoittanut fantasioivansa pakolaislasten ampumisella ei aiheuta mitään muuta kuin hiljaisuudella hyväksymisen. Ihan jokainen, jolla on vähääkään inhimillisuuttä jäljellä tuomitsisi asian nopeasti. Meillä on vallassa ihmisiä jotka eivät sitä tee.

Mitä tämän jälkeen tapahtuu?

Ei mitään. Käydään seitsemäs pelisääntökeskustelu ja sen jälkeen ”Suomi kuntoon” kurittamalla köyhiä.

Onnea meille.