Havaintoja parisuhteesta

Perintönä nalkutus.

11.4.2016 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Nykymies on muuttunut, mutta naiset motkottavat samoista asioista kuin äitinsä 70-luvulla, väittää psykologi Hannele Törrönen, Kodin Kuvalehden artikkelissa. Hänen mukaansa nuoret naiset kantavat mukanaan äitiensä perintönä vanhentunutta ja tunkkaista kuvaa miessukupolvesta. Törrönen toteaa artikkelissa, että nuoret miehet osaavat keskustella ja osallistuvat kotitöihin aivan eri tasolla kuin aikaisemmat sukupolvet ja ovat täten katkaisemassa omia tunkkaisia, perintöinä tulleita malleja miehenä olemisesta. Hän ihmettelee, että miksi naisten maailmassa ketju edelliseen sukupolveen ei tunnu katkeavan ja kysyy kysymyksen, että mikä naisten maailmaa oikein riivaa ja että miksi nainen näkee viattomuuden itsessä ja pahuuden miehessä.

Ehkä niin on ollut ennen, että pahuus on asunut enemmän miehessä, joka ei ole käynyt kotona kuin syömässä ja vaatimassa itselle yksipuolista seksiä. Naisen tyytymättömyydestä kumpuavaan nalkutukseen on ollut syynsä. Siinä nalkutuksen lomassa on tyttölapsille opetettu jo rintamaidon kautta, että miehistä ei ole yhtään mihinkään. Tämä rintamaito suupielestä valuen uusi sukupolvi on lähtenyt itsenäistymään, mutta huomioimatta on jäänyt ajanjakso, jolloin miehet ovat tehneet oman isänmurhansa ja alkaneet käyttäytyä paremmin. Tämä on johtanut tilanteeseen, että parisuhteissa nalkutetaan turhasta.

Nalkuttava nainen on kuin riehuva lapsi kaupan karkkiosaston lattialla. Äärimmäisellä käyttäytymisellä arvellaan saavutettavan paras mahdollinen lopputulos, vaikka totuus on juuri päinvastainen. Nalkuttamisella saa tasan yhtä helposti haluamansa kuin huutamalla pää punaisena karkkiosaston lattialla. Nalkuttamisen syyt ovat usein hyvin arkisia. Omassa parisuhteessa nalkuttamista aiheuttaa siisteystason pitäminen kohtuullisella tasolla. Saan kuulla viikoittain, että jätän astiat tiskipöydälle, vaikka ne voisi laittaa suoraan koneeseen. Lisäksi housuni ja paitani saattavat jäädä hetkittäin lojumaan koko yöksi olohuoneen puolelle, vaikka olemme sopineet, että vaatteet viedään olohuoneesta pois. Osia sanomalehdistä löytyy pitkin poikin asuntoamme kuin vainajien ruumiinosia pahan lento-onnettomuuden jäljiltä. Siitäkin on tullut sanomista useampaan otteeseen. Hyvin pieniä arkisia asioita, mutta tämän jälkeen onkin syytä kysyä tärkeä kysymys, että kuka määrittelee kotona siisteyden tason?

Olemme keskustelleet asiasta useamman kerran. Olen painottanut vaimolleni, että hän on naimisissa hyvinkin modernin miehen kanssa. Miehen, joka tekee ruokaa, imuroi, pesee vessaa, pyykkää, pyyhkii pölyjä, haluaa muuta kuin yksipuolista seksiä, viettää aikaa lapsensa kanssa ja hoitaa juoksevia asioita, tosin omalla aikataululla, mutta hoitaa kuitenkin. Siinä on mielestäni jo ihan riittävästi. Jos en tekisi tasapuolisesti asioita vaimoni kanssa, minulle saisi nalkuttaa sen johdosta, mutta kun teen asioita tasapuolisesti, niin suurin osa nalkutuksesta on turhaa nalkuttamista. Jotain tunkkaista perintöä menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin perheiden ainoa tapa kommunikoida oli nalkutus ja mykkäkoulu.

Kuka määrittelee kotona siisteyden tason? Psykologi Hannele Törrösen mukaan naisia riivaa ikuinen mankeloimispakko, joka näyttäytyy nykyään täydellisen trimmatun vartalon, täydellisesti sisustetun kodin ja ylipäätään ylimitoitettujen vaatimusten muodossa. Tähän maailmaan kun sijoitetaan parisuhteen muodossa mies, joka vähemmän vaativana jättää astioita lojumaan tiskipöydälle jopa vuorokaudeksi, niin ristiriita on valmis. Modernin miehen, joka tekee arjessa tasapuolisesti puolisonsa kanssa asioita, ei tarvitse totuttaa itseään ylimitoitetuille vaatimuksille, vaan hänen pitää sanoa puolisolleen, että tämän tason on riitettävä ja jos astia tiskipöydällä häiritsee liikaa, niin hänen, jonka vaatimustaso on liian korkea, on syytä itse nostaa se siitä koneeseen asti.

Tämä ei tarkoita sitä, että asioista ei saisi sanoa. Aina kun on syytä sanoa, on sanottava. On vain erilaisia tapoja ilmaista asioita. Kuten aiemmin mainitsin, niin nalkuttaminen on niistä kaikkein vastenmielisin. Parisuhteen osapuolista kun kumpikaan ei ole lapsi, jota pitää päivittäin kasvattaa. Asioista voi keskustella. Miettiä sitä kultaista keskitietä, mitä pitkin alkaa yhdessä kulkea. Molempien on annettava vähän periksi. Molempien on luovutettava. Ja tärkein kaikista, jokaisen meistä on syytä tehdä se isän- ja äidinmurha, muuten mikään ei koskaan muutu. Psykologi Hannele Törrönen sanoo Kodin Kuvalehden artikkelin lopussa näin: ”Muistan, kuinka minua otti päähän, kun pikkupoikani ja ex-mieheni lojuivat sohvalla. Tajusin, että minua pännii vain siksi, että lepääminen on minulle itselle vaikeaa. Kunpa me naiset oppisimme hellittämään.”

Kunpa me kaikki oppisimme hellittämään ja suhtautumaan asioihin rennommin. Väitän, että sen jälkeen puolisoiden edestä alkaisivat vähenemään ne liialliset ex-termit.

Kommentit (4)

Hyvä kirjoitus. Varmasti on paljon suhteita missä ei ole tasa-arvoa ja toisen kunnioitusta mutta se on asia erikseen. Kiva lukea tätä blogia.

Hyvä kirjoitus. Varmasti on paljon suhteita missä ei ole tasa-arvoa ja toisen kunnioitusta mutta se on asia erikseen. Kiva lukea tätä blogia.

Entä jos naisesta vain tuntuu, ettei tule kuulluksi?

Hyvä kirjoitus. Varmasti on paljon suhteita missä ei ole tasa-arvoa ja toisen kunnioitusta mutta se on asia erikseen. Kiva lukea tätä blogia.

Entä jos naisesta vain tuntuu, ettei tule kuulluksi?

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *