Havaintoja parisuhteesta

Pieni pala elämää.

18.10.2015 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Kone pysyi ilmassa. Olin käytäväpaikalla. Huonoin paikka.
Koko ajan joku tarvitsi laukkuhyllyltä jotain.
Olin kuin vieteriukko. Antaisitko purkat, kameran, lehden, ipadin, sipsit, vesipullon, trip-mehun, elämän takoituksen, hierovan tyynyn ja kolmen lajin illallisen. Olin, että miten pariin käsitavarakassiin saa pakattua puolikkaan elämän.
Ja kohta. Laitatko ylös takaisin purkan, kameran, lehden, ipadin…
Kolmen ja puolen tunnin jalkakyykky. Mieshikeä valui nivustaipeista.

Olisin mennyt ikkunapaikalle, mutta en uskalla, koska pelkään tippuvani ikkunasta.
Laitoin vaimoni sille paikalle istumaan.
Koneessa tuli kuulutus. Ensin suomeksi. Lentoajaksi sanottiin kolme tuntia 45 minuuttia.
Ruotsiksi sama. Siinä lentoaika olikin kolme tuntia ja 40 minuuttia.
Tottakai. Samaan aikaan kun suomenkieliset vielä roikkuvat ilmatilassa, ruotsinkieliset ovat laskeutuneet jo strömsöputkea pitkin aseman kahvilaan nauttimaan croissantin ja purkillisen myslijoghurttia.

Nimittäin ensimmäisenä päivänä olimme lastenaltaalla.
Siellä oli ruotsalainen isä altaassa huiskimassa vettä kahden poikansa kanssa.
Saksalainen nelihenkinen perhe antoi altaassa ryhmähaleja toisillensa.
Hollantilainen pariskunta pussaili toisiaan altaan kulmalla hempeästi.
Suomalainen äiti huusi tyttärelleen altaan reunalta suomalaisten mielisanaa ei.
Isä röhnötti mythos-tölkki maidonvalkean vatsansa päällä.
Ei saa hyppiä. Ei saa puhua. Ei saa ruiskutella. Ei saa. Mukaillen suomalaista hittiä, sanon viimeisen sanan ja se on ei.
Lomallakin. Ei saa irrottaa otetta. Ei saa vapautua. Ei.
Helteisessä ilmassa väreili läheisyyskammo.

On sanottu, että suomalainen tarvitsee omaa tilaa.
Kun ojentaa kätensä suoraksi, niin sen on oltava etäisyys. Lähemmäksi ei saa tulla.
Kolmantena aamuna yritin näytellä ruotsalaista vauvaa.
Olin edellisenä aamuna nähnyt, kun kreikkalainen tarjoilijanainen tuli hypistelemään ja silittämään ruotsalaisen pariskunnan vauvaa.
Minä ajattelin, että jos minuakin tulisi. Minä en tarvitse omaa tilaa.
Mitä lähemmäksi, sen parempi. Se on mottoni.
Ei tullut tarjoilijaa. Näyttelin kai vähän huonosti.

Muutenkin lapset otettiin huomioon ihailtavasti.
Ravintolassa tyttäreni huomioitiin. Otettiin vastaan.
Suomessa ravintolan ovella työntekijä kysyy, että soitetaanko lapselle taksi.
Olisi myös kahden euron kolikoilla toimivia lapsihäkkejä, jonne lapsen voi survoa ruokailun ajaksi.
Siellä voi välillä käydä huutamassa, että ei saa huutaa, ei saa itkeä, ei saa, ei.

Miksi suomalaiset pariskunnat eivät koskettele toisaan?
Näin vaimoni minulta merenrannalla kysyi. Ihmettelin samaa.
Julkinen hellyydenosoitus tuntuu olevan kortilla.
Sanoin vaimolle, että mennäänpäs näyttämään mistä suomalainen rakkaus on tehty.
Juostiin mereen aaltojen läpi. Otin vaimoni syliini veden alla.
Vedessä kaikki on kevyempää.
Laskeudutiin rantahiekalle makaamaan. Aallot veivät meitä edestakaisin.
Uimahousut täyttyivät pikkukivistä. Vaimo näytti kikan, millä ne saa pois.
Ison aallon tullessa, housut hetkeksi alas ja kivet huuhtoutuu pois.
Olin liian hidas. Aalto oli jo metrien päässä, kun huljuttelin uimahousut alhaalla menemään.
Tein elämään heittäytymisestä vähän liiankin näkyvää.

Samantekevää.
Ajattelin, että tehdään itsestämme vihdoinkin näkyviä.
Me olemme vapaita tekemään ihan mitä tahansa.
Avataan se suomalaisen tunne-elämän umpisolmu, joka saa meidät huutamaan ei-sanaa kuin mantraa.
Hypätään aallonharjalle. Noustaan sen reunalle. Avataan kädet ottaaksemme vastaan emmekä torjuaksemme. Suudellaan niin, että kaikki muut näkevät. Paiskaudutaan rantaan kuin raivoisat meren aallot. Noustaan niiden aaltojen harjalle ja nautitaan matkasta. Opetellaan uusi tapa olla. Nostetaan jalka tunnejarrulta ja mennään niin kovaa kuin pystytään. Ilman ajatusta häpeästä, että mitä jos joku näkee.
Se suudelma merellä maistui hyvältä. Niin kuin merkityksellinen suudelma aina tuntuu.

Toiseksi viimeisenä iltana tyttäreni katsoi taivaalle.
Siellä oli yksi tähti kirkkaampi kuin kaikki muut tähdet.
Viimeisenä aamuna näimme kun viereistä huonetta pestiin pahalle tuoksuvalla tolulla.
Avattuamme kotiovemme huomasin huoneesta vastaanleijailevan hienoisen anopin tuoksun.
Asuihan hän meillä viikon ajan. Ajattelin ensiksi, että tolua, mutta eiköhän aika huuhdo tuoksut pois.
Niin kuin huuhtoo aallot rantakiviä ja viikon loma ajatuksenjuoksua.

Tyttäreni käveli ranskalaiselle parvekkeellemme.
Katosi taivaalle ja sanoi, että taivaalla on se sama kirkas tähti, joka näkyi matkallakin.
Niin.
Loppujen lopuksi me olemme kaikki lähellä toisiamme.
Mitä lähempänä, sen parempi.
Rutistin syliini.
Hänet, joka oli siinä hetkessä lähinnä.
Huoneessa tuoksui anoppi.
Oli hyvä olla kotona.

 

 

 

Kommentit (0)

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Lue seuraavaksi