”Ratkaisuja kannattaa juurikin tehdä silloin, kun periaatteessa kaikki on vielä hyvin”

”Olen lukenut postauksiasi ja lähes väistämättä useista kirjoituksistasi löydän tavalla tai toisella itseäni. Kertoivatpa ne eroista tai rakkauksista tai vaikkapa perheistä. Minusta se kertoo hyvinkin siitä, että sinä kirjoitat juurikin oikeista aiheista, vaikka varsin usein niihin kommentoidaankin ikään kuin ne eivät olisikaan niitä asioita mitä ihmismieli haluaisi lukea. Pumpulia- sitä me tarvitsemme, mutta usein se pumpuli ei olekaan sitä pumpulia, mitä me oikeasti tarvitsemme.

Päätin rohkaista mieleni ja kirjoittaa omista kokemuksistani koskien rakkautta ja sitä ns. pumpulia. Ehkä juurikin siitä varsin tavallisesta, mutta toisaalta taas ei niinkään tavallisesta ”pumpulista”. 

Teinirakkauteni kohtasin vuonna 1990. Jo silloin olin 70- luvulla syntyneenä lapsena vanhempieni rakkaustarinaa seuranneena siinä ns. ”pumpulissa”, että kun ihastuu ja lopulta rakastuu, ei siitä voi irroittautua. Pidin itseäni varsin kypsänä nuorena ja tämä rakkaustarina johti avioliittoon 20 vuoden iässä sekä yhteiseen lapseen muutamaa vuotta myöhemmin.

Avioliittomme ei kuitenkaan kestänyt, vaan päätyi eroon 15 vuotta ensikohtaamisestamme lapsemme ollessa vajaan kaksi vuotta. Suurin syy lienee ollut eroomme, että puolisoni ajautui pettämään minua toisen naisen kanssa. En katkeroitunut kuitenkaan tästä asiasta, vaan koin, että emme osanneet ajoissa ratkoa niitä syvällä olleita asioita keskenämme, joita varmasti olisi pitänyt. Ja toisaalta minut oli kasvatettu pysymään yhdessä kunnes kuolema meidät erottaa. Olen sitä mieltä, että pääsääntöisesti eroon tarvitaan kuitenkin kaksi, vaikka usein se esimerkiksi eskaloituu toisen ”pettämiseen”. 

Eron myötä havaitsin omassa isässäni varsin kummallisia piirteitä. Tajusin silloin, että eroni myötä hän koki vapautta hetkellisesti, vaikkei voinutkaan irroittautua avioliitosta äitini kanssa. Toisinaan siskoni kanssa olemme puhuneet, että ero ei olisi ollut heillekään huono vaihtoehto. Kunnes kuolema meidät erottaa on todella vahva ajatus tänäkin päivänä- myös minulla. 

Nautin sinkkuajasta ja yksinhuoltajaäitiydestäni, kunnes ihastuin vahvasti ja lopulta rakastuin. Sitä tunnetta on kestänyt nyt vähintäänkin yhtä kauan kuin edellistä liittoani. Myös tämä yhteinen taipaleemme nykyisen puolisoni kanssa on tuonut jälkikasvua tässäkin liitossa, mutta siinä sivussa myös uusioperheen haasteita.

Minulla kytee takaraivossani tuo ikuinen pumpuliajatus edelleen kunnes kuolema meidät eroittaa, vaikka sisälläni tunnen suurta paloa muutokseen. Se muutos pelottaa minua. Miksi ihmeessä se muutos on saanut sisälläni näin kovan vallan. Minä työstän näitä sinun kirjoituksiasi bloggarina ja tunnen vahvasti, että vaikka tuo ajatus pelottaa, minun on siihen tartuttava. Mutta miksi, kysyn itseltäni. Miksi juurikin siitä syystä, kun kaikki on periaatteessa hyvin. Vai ovatko ne sittenkään? 

Tunnen puolisoni läpi kotaisin voisin näin väittää. Me jopa heilutellaan peittoakin villisti aina toisinaan. Meillä on paljon hyvää. Mutta meillä on myös todella paljon vuosien saatossa tullutta tavallisen rakkauden ”korjausvelkaa”, jota ei kumpainekaan tietyllä tavalla osaa korjata. Minä olen muuttunut ja myös sinä olet muuttunut. Minut on kasvatettu kiltiksi tytöksi, kuten 70- luvulla syntyneet lapset kasvatettiin, mutta minä en halua olla enää se kiltti tyttö, joka tyytyy periaatteessa siihen tavalliseen periaatteessa hyvin- ajatukseen. Onko minulla oikeus tarttua siihen pelottavaan, juurikin kun periaatteessa kaikki on hyvin? En uskalla käyttää sitä ”the sanaa”, johon monet kuulemma päätyy tänä päivänä liian helposti. 

Itseasiassa en yllämainittuun jälkimmäiseen ajatteluun olisi tarttunut vielä voimakkaammin, jollei yhteinen teini-ikäinen lapsemme olisi sanonut minulle, että miksi äiti te ette eroa. Minä en ainakaan jaksaisi katsoa samaa naamaa vuodesta toiseen. Ihailtavaa toisaalta, että vapauttavat ajatukset ovat läsnä kasvavassa sukupolvessa, josta meillä aikuisilla voisi olla paljon opittavaa, vaikken sanokaan, että elinikäiset rakkaustarinat olisi omalla tavallaan ihailtavia. Sitä minäkin joskus pohdin omassa lapsuudessani vanhempieni kohdalla ja näin aikuisena vielä enemmän.

Kauniita rakkaustarinoita riittää ulospäin, mutta sisällä on totuus aivan toisenlainen. Korjausvelkaa on ja paljon, enkä sitä listausta aio tähän teille kasata. Käytän mielelläni tuota sanaa yhteydessä ”päälle päin moni hyvä parisuhde”. Lähinnä halusin vain kirjoittaa,  että ratkaisuja kannattaa juurikin tehdä silloin, kun periaatteessa kaikki on vielä hyvin.”