Havaintoja parisuhteesta

Sinä olet kaunis

12.7.2019 Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Nelikymppinen ihminen on lähtökohtaisesti kauniimman näköinen kuin kaksikymppinen ihminen. Näin kirjoitin vastauksena erääseen kommenttiin. Perustelin sen sillä, että kaksikymppisenä ihminen yrittää näyttää mahdollisimman hyvältä, kun taas nelikymppisenä liiallisen yrittämisen sijaan ihan vain luonnostaan näyttää hyvältä.

No, kirjoitan näin tietenkin omahyväisistä syistä, koska olen itse tuo nelikymppinen ihminen, joka ainakin uskottelee näyttävänsä paremmalta nyt kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Tunsin työni kautta erään yli kahdeksankymppisen rouvan, joka kertoi aamurutiiniksensa laittavansa itselle hieman meikkiä, koska on elämässään tottunut niin aina tekemään ja se nostaa hänen omaa mielialaansa. Hän kertoi koko elämänsä ajan meikanneensa itseänsä varten, eikä siksi, että hänen pitäisi näyttää jonkun muun silmissä hyvältä. Se riittää, että hän näyttää itsensä silmissä hyvältä. Eikä rouvan mielestä ole edes olemassa mitään yläikärajaa sille, että ihminen ei voisi näyttää hyvältä.

Siinähän se syy tuli sille, että miksi nelikymppinen näyttää paremmalta kuin kaksikymppinen versio itsestään. Ihminen, joka on itsevarma ja on lakannut liikaa välittämättä ympäristönsä mielipiteiltä, tekee itsestään omissa silmissään kauniin, joka heijastuu kauneutena muidenkin silmille. Kauneus kun ei katso äärisileää ihoa, vaan sileää itsevarmuutta ja itsearvostusta. Yrittämättä kun yleensä tuppaa tulemaan parempaa tulosta kuin liikaa yrittämällä.

Se on tietenkin, että mitä itse arvostaa. Jos pitää itsestään enemmän sen jälkeen, kun on kiristänyt naamansa niskavillaan kiinni, niin sitten tekee niin. Minä olen sitä mieltä, että kuusikymppisen ei pidä näyttää kolmekymppiseltä ollakseen kaunis. Muut saa olla mitä mieltä tahansa. Puhumattakaan siitä, että kaikki saavat tehdä, mitä haluavat. Ei ole kai tässäkään asiassa olemassa vain yhtä jumalaa. Minä katson sitä jumalaa, jonka iholla arvetkin ovat kauneuspilkkuja.

Yhtä asiaa en silti ymmärrä. Se on ikäkriisi.

Olen ymmärtänyt, että ikäkriisi tarkoittaa sitä, että huomaa olevansa jotenkin liian vanha. Ahdistuu siitä, että vanhenee. Tässä tulee nyt realismia blogin täydeltä. Se on ehkä turhin syy ahdistua tai kriiseillä. Elämä on siinä mielessä tasa-arvoista ihan meille kaikille, että joka henkäisyllä jokainen meistä vanhenee ja on yhden sydämenlyönnin päässä lähempänä kuolemaa, sillä kaikki me vanhenemisen lisäksi joskus kuolemme. Jos elämä ja sattuma suo, niin jokainen meistä täyttää elämässään 30 ja 60 ja 80.

Tekee niin kuin tuntemani iätön rouva. Meikkaa itsensä aamulla herättyään miettimättä sitä, että kuinka monta päivää sitä elämää onkaan takana ja kuinka monta edessä. Jokainen päivä on meikkaamisen arvoinen ja kuten rouva minulle eräänä kertana sanoi, että enemmän hymy ihmisen kasvoja kaunistaa kuin yksikään väri.

Lisäisin tuohon vielä, että jos hymy tulee vielä itsevarman olemuksen sisältä, niin ensimmäisenä ei sellaisen ihmisen nähtyään tule miettineeksi hänen ikäänsä.

Se, miltä ympäröivä maailma haluaa meidän näyttävän, niin siitä nyt ei liikaa tarvitse välittää. Ihminen kun ei ole muokattu kuva kiiltaväpaperisen lehden kannessa.

Ihminen on paljon kauniimpaa.