Havaintoja parisuhteesta

”Täydellisestä miehestä täydelliseen epätoivoon”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta
Olimme nykyisen mieheni kanssa tuttuja kun olin naimisissa ensimmäisen mieheni kanssa. Olin aina ollut vähän ihastunut tähän tuttuun. Muutaman vuoden päästä, samojen harrastuksien parissa hänkin kertoi olevansa minusta kiinnostunut.
Lopulta erosin miehestäni useiden vuosien yhdessäolon ja kahden yhteisen lapsen jälkeen. Pian tämä muutin uuden niehen kanssa yhteen. Elin jossain unelmassa, enkä voinut uskoa että tämä oli totta. Olin vihdoin saanut unelmieni miehen. Hän oli komea, kaikki naiset halusi hänet, hän oli sosiaalinen, auttoi ihan kaikkia ympärillään ja kaikki rakastivat häntä.
Jälkeenpäin kun mietin, ei mennyt varmaan edes kuukausi siitä, kun hän alkoi kritisoimaan käytöstäni, hän oli kuulemma huolissaan, etten voi psyykkisesti hyvin. Tähän ratkaisuksi olisi hänen mielestä parasta, etten enää näe parhaita ystäviäni. He ilmeisesti olivat niin kateellisia minun onnellisesta elämästä, että he masensivat minua.
Minä en itse ollut voinnissani tai käytöksessään huomannut yhtään mitään muutosta, muuta kuin sen että edelleen leijailin pilvissä sydämet silmissä.
Aloin olemaan vakuuttunut, että hän on oikeassa ja jossain vaiheessa katkaisin välit paraan ystäväni kanssa ja pikkuhiljaa kaikkien muidenkin kanssa ympärilläni. Oltiin aina vaan me kaksi ja lapseni.
Nopeasti olinkin jo raskaana ja mieheni alkoi olemaan todella kylmä minua ja lapsia kohtaan. Hakeuduin psykologille koska olin varma että itse aiheutan kaikki nämä ongelmat, niinhän minulle kotona vakuutettiin että tein.
Psykologi oli kauhuissaan ja totesi että miehen on pakko hakea apua, kun yksityiskohtaisesti kuvailin, kuinka hän puhuu itsestään, ja kuinka minusta. Minä, kun olin nainen, olin kuulemma syntynyt sitä varten, että kannan ja synnytän lapsia ja palvelen miestäni, koska niin evoluutio on tämän kaiken tarkoittanut.
Lopetin psykologin luona käymisen koska uskoin, että hän laittaa ajatuksia päähäni, pelkäsin edelleen, että tämä ihana mies jättäisi minut jos en käyttäydy kuten hän toivoo.
Tämä jatkui samalla tavalla noin kaksi vuotta ja kaksi lasta myöhemmin, kun aloin treenaamaan ja laihtumaan, se oli yksi ilta liikaa.
Heräsin keskellä yötä, kun minua hakataan ja revitään edestakas. Menetin tajuni hetkeksi ja heräsin, kun ulko-ovi meni kiinni. Soitin kaverilleni ja suurin huoleni aihe oli, missä tämä ihana mies on? Kaveri tuli meille ja soitti ambulanssin.
Tuosta tuli iso prosessi, mutta vaan viranomaisten ja lastensuojelun kanssa.
Parin kuukauden päästä kuitenkin havahduin tähän kaikkeen. En tiedä mikä sai minut avaamaan silmäni niin yhtäkkiä. Tässä vaiheessa olin jo menettänyt yritykseni, kun en saanut enään käydä töissä joten olin työtön, lähes päivittäin sain turpiin syystä tai toisesta, eipä niitä syitä lopulta tarvittu.
Lapset olivat aina sopivasti muualla jotta eivät joutuneet tätä näkemään.
Noin vuosi sitten kaikki muuttui. Hän ei ole enään väkivaltainen, hän ei ole oikein mitään. Töihin ei enää kykene, mutta sen eteen ei ole tehnyt mitään, hän vaan jättää menemättä töihin.
Minä maksan yksin asumisen, kaikki laskut, kaupat, aivan täysin kaikki ja nyt meinaa minullakin mennä luottotiedot, kun en enää kykene kaikkea maksamaan ja tämän takia jo toista kertaa uusi yritykseni on menossa konkurssiin.
Olen hakenut eroa, mutta hän ei tähänkään reagoi muuten kuin sanoo välillä, että tulen menettämään kaiken.
Hän valvoo kaikki yöt. Nyt myös kaikki meidän ympärillä on huomannut, että hän ei voi hyvin. Häneen ei saa yhteyttä, vaikka mitä puhuu hänelle. Katse on lasittunut jopa kun lapset hänelle puhuu.
Viimeisenä vaihtoehtona pyysin, että hän antaisi minun auttaa häntä. Ei hänen tarvitse kuin mennä nukkumaan aikasemmin ja syödä ja juoda, kun minä muistutan. Mutta ei, ei mitään reaktiota. En saa häntä ymmärtämään että hän ei voi hyvin, ei todellakaan.
En usko että kykenen häntä jättämään tällaisessa tilanteessa, vaikka tiedän, etten voi häntä auttaa. Ajatus siitä, että minä tosiaan aiheutin tämän kaiken kummittelee edelleen mielessäni, vaikka järjen mukaan tiedän, ettei se ollut syytäni.
En voi kääntyä mihinkään tämän asian kanssa, koska kaikki vaan hokee ’mikset lähde’ ja se ei vaan ole niin helppoa. Jos eivät hoe tota, hokevat että olen lapsilleni huono äiti, jos en hankkiudu hänestä eroon, tai tekevät lastensuojeluilmoituksen.
Kokoajan pelkään, mitä minun tulisi tehdä tai mitä tässä tulee tapahtumaan.
En jaksa enää kuulla, kuinka tyhmä olen kun ’siedän’ tällaista. Mutta en silti voi myöskään vaan heittää hänet pihalle, eikä se niin helppoa olisikaan kun kaikki on 50/50.
Mitä minä voisin tehdä?

Lue myös

X