Havaintoja parisuhteesta

”Uusperhearki tuhosi parisuhteemme”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Nainen kertoo:

”Jos saisin tehdä kaiken uudelleen, niin en edes ehdottaisi perheemme yhdistämistä. Se oli ajatuksena kaunis, mutta toteutettuna katastrofi. Asia ei ollut ongelmallinen vain siksi, että minulla oli mieheni kanssa täysin erilainen tapa toimia lasten kanssa ja täysin erilaiset säännöt. Suurin ongelma oli lasten keskinäinen kemia toistensa kanssa. He eivät koskaan sulautuneet yhteen, joka johti lopulta siihen, että mieheni lapsi ei enää halunnut tulla isänsä luokse ollenkaan.

Jälkikäteen ajateltuna teimme kaiken väärin. Asetuimme asumaan mieheni vanhaan kotiin. Toin hänen kotiinsa mukanani neljä omaa lastani edellisestä suhteestani. Olimme molemmat sopineet exiemme kanssa vuoroviikkovanhemmuudesta. Meillä oli siis joka toinen viikko yhteensä viisi lasta ja joka toinen viikko olimme kaksin. Alkuun uusperheviikon rasitus ja hankaluudet pyyhkiytyivät toisella viikolla pois, kun saimme olla kaksin ja keskittyä rakkauteemme. Myöhemmin uusperhearkiviikon haasteet kävivät niin raskaiksi, että ne alkoivat vaikuttaa myös niihin viikkoihin, kun lapset olivat muualla. Lapseton viikko alkoi muistuttaa rakastavan kodin sijaan sotatannerta.

Omien lasten huonon käyttäytymisen ja kiukuttelun vielä sietää jollakin tavalla, mutta en voinut sietää mieheni lapsen käytöstä. Hän ei koskaan hyväksynyt meitä kotiinsa. En minä osannut ja ymmärtänyt koskaan katsoa tilannetta hänen kannaltaan. Yhtäkkiä hänen omaan huoneeseensa sijoitetaan kaksi muuta lasta, häneltä mitään kysymättä ja hänen mielipiteestään välittämättä. Ei kai kukaan lapsi voisi tuollaista mukisematta hyväksyä?

Minun mielestäni hänen kuului asia hyväksyä ja häneltä ei asiaa edes kysytä. Kyllä lapsi sopeutuu, kun lapsi sopeutetaan. Hän ei sopeutunut koskaan. Hän alkoi reagoida käyttäytymisellään ja lopulta kieltäytyi tulemasta kokonaan isälleen. Senkin jälkeen vielä syytin lasta siitä, että hän ei edes halua yrittää.

Syytin myös miestäni hänen lepsusta tavastaan kasvattaa lasta ja siitä, että hän ei tunnu pitävän rajoista huolta. Tässäkään tapauksessa en ajatellut asiaa yhtään mieheni näkövinkkelistä, vaan puhtaasti omien silmälasieni lävitse. Myöhemmin vasta ymmärsin, että kuinka paljon erilaista on kasvattaa ja olla yhden lapsen kanssa kuin neljän lapsen kanssa. Tilanteena se jo aiheuttaa sen, että minun pitää olla lasten kanssa jämäkämpi, koska neljä lasta saa aikaan kaaoksen, mutta yhden kanssa pärjää huomattavasti vähemmällä. Sorruin siis siihen tässäkin blogissa usein kirjoitettuun aiheeseen. Puutuin aivan liikaa mieheni tapaan olla lasten kanssa, koska ajattelin omani olevan ainoa ja oikea.

Kuten aiemmin kirjoitin, tekisin tämän kaiken nyt toisin. En kiirehtisi sen asian suhteen, että perheemme pitäisi yhdistää mahdollisimman nopeasti yhdeksi perheeksi. Antaisin ehkä lapsille enemmän aikaa tutustua toisiinsa pidemmän aikaa ja kuuntelisin myös heitä ja heidän toiveitaan ja pelkojaan. Antaisin myös mahdollisuuden mieheni jo alussa ehdottamalle ajatukselle siitä, että emme muuttaisi yhteen ollenkaan. Minulla on lähipiirissä pariskunta, joka elää niin, että joka toinen viikko lasten kanssa ovat omissa kodeissaan ja joka toinen viikko vain toisilleen. Olen aina pitänyt sitä sellaisena kermat kakun päältä elämältä ja hyvin itsekkäältä tavalta olla parisuhteessa, mutta myöhemmin ymmärtänyt, että yhtä itsekästä se on yhdistää perheet mahdollisimman pian, koska minä tahdon niin. Mikä minä olen sanomaan toisten ihmisten itsekkyydestä yhtään mitään?

Me tuhosimme rakkautemme uusperhearkeen, joka ei meidän tapauksessamme toiminut ollenkaan. On paljon uusperheitä, joissa asiat ovat lähteneet toimimaan ja hatunnosto heille siitä. Valitettavasti on myös uusperheitä, joissa sekä aikuiset että lapset kärsivät tilanteen mahdottomuudesta, mutta jossa silti jatketaan olemista. Oman kokemukseni myötä olen huolissani heidän jaksamisestaan ja mielenterveydestään.

Helposti sitä tulee kaunistelleeksi asioita oman tarkoitusperäänsä nähden. Romantisoi uusperhearkea ja sitä, että lapsethan vain tykkäävät, kun saa lisää lapsikavereita ja puolisisaruksia. Se ei mene läheskään aina niin kauniisti. Varmasti lapset sopeutuvat tilanteeseen kuin tilanteeseen, jos on pakko sopeutua, mutta millä hinnalla?

Ihanaa nähdä ympärillään onnistuneitakin perheiden yhdistämisiä. Sitä, että perhe on hioutunut omaksi yksiköksiin, jossa sekä aikuiset että lapset voivat hyvin. Se oli minunkin unelmani. Unelma, joka jäi toteutumatta. Silti olen onnellinen siitä, että emme lyöneet päätämme vielä pidemmän aikaa seinään, koska olisimme aiheuttaneet lisää ahdistusta sekä itsellemme että lapsillemme. Vaikka saimmekin rakkautemme aikuisina toisiimme miltei tuhotumaan, niin olemme jättäneet takaoven auki sille, että meidän tarinastamme voi vielä kahdestaan tulla enemmän. Jätämme vain lapset siitä ulkopuolelle.

Nyt vedämme vähän henkeä ja katsomme, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Hän omassa kodissaan oman lapsensa kanssa ja minä omassa kodissani omien lasteni kanssa. Ainakin kokeilimme yhteistä perhe-elämää, joka ei kuitenkaan ottanut tulta allensa. Ehkä tämä opetti minulle sen, että voisi antaa tilaa lähtökohtaisesti jo monelle eri tavalle olla parisuhteessa. Itse en pitänyt aiemmin edes vaihtoehtona sitä, että emme olisi yhdistäneet lapsiamme ja muuttaneet saman katon alle. Kaikesta viisastuneena se on tällä hetkellä yksi vaihtoehto muiden joukossa.

Jopa varteenotettava vaihtoehto, jos asiaa miettii puhtaasti rakkauden ja parisuhteen kannalta. Jos se on sitä itse kavahtamaani ajatusta kerman kuorimista kakun päältä, niin pitää vain oppia pitämään kermasta.”

Lue myös

X