”Väkivalta on ainoa tapa jolla näyttää rakkautta”

”Oon lukenut pitkään sun kirjoituksia, ja pakko sanoa että on hienoa että edes joku tuo asioita esille, asioiden oikeilla nimillä. Esimerkkinä väkivalta parisuhteessa.. Toki väkivalta ketään kohtaan ei ole oikein, ja olen itsekkin aina ihmetellyt väkivaltaiseen suhteisiin jääneitä, että miksi he eivät vaan lähde. Mutta kun sen itse kokee, niin sitä vasta tajuaa että lähteminen voi olla yllättävän vaikeaa.. Haluaisin nyt kuitenkin kertoa oman tarinani ja tuoda esille hieman erilaisen näkökulman asiaan.

Oon ollut suhteessa 6 vuotta. Näistä ensimmäiset 3 vuotta oli suoraan sanottuna ihan yhtä helvettiä. Jälkikäteen monesti miettinytkin, että miltä kaikelta sitä olisi säästynyt, jos olisi tajunnut lähteä ekasta lyönnistä tai raivareista.

Ensimmäiset kolme vuotta, Puoliso katsoi maailmaa vahvasti paksun pullon pohjan läpi. Sen pullon kaulan varressa oli mies, joka kärsi mielenterveysongelmista joihin ei yksinkertaisesti saanut hoitoa ja käsittelemättömistä traumoista menneisyydessä. Kalja ja viina oli ainut ystävä joka ymmärsi, ja ainut joka jäi kun muut hylkäsi.

Oltiin puolivuotta yhdessä, niin tuli ensimmäinen pahoinpitely. Puoliso hakkasi minut baari illan jälkeen meidän kotona keittiössä, ihan ilman mitään syytä. Ei riitaa, ei mitään hampaankolossa, vaan nyrkistä tuli tuosta noin vain. Miehen painuessa nukkumaan, siivosin verijäljet keittiön kaapeista, hyppäsin auton rattiin ja lähdin omalle asunnolle ajatellen, että tämä oli tässä. Seuraavana aamuna mies soitti ja kysyi missä olen, ja kun kerroin olevani omalla asunnolla ja mitä oli tapahtunut, ei hän muistanut koko tapahtuneesta mitään. Asiat keskusteltiin ja suhdetta jatkettiin.

Tämän ensimmäisen hakkaamisen jälkeen, seuraavat 2.5 vuotta sisälsivät hyvin, hyvin, hyvin paljon alkoholia, revenneitä hiuksia, mustia silmiä ja valvottamisia. Nämä johtivat siihen että minun mieli särkyi, väsyi ja lopetin työt, kun aloin työssäni pelkäämään yhtään väkivaltaan viittaavia tilanteita.

Nuo ensimmäiset 3v on ollut elämäni helvetillisimmät ajat ikinä. Ja edelleenkin mietin sitä mikä minut sai jäämään. Mutta ei kai ihminen voi päättää keneen se rakastuu?

Tuona 3 vuoden aikana sain myös nähdä sen että kuinka oikeasti on vaikea saada mielenterveysongelmiin apua. Niitä haettiin koko 3 vuotta, yksin ja yhdessä, ja se 3 vuotta meni siihen että apua saatiin. Ja kaikesta tapahtuneista huolimatta, me ollaan edelleen yhdessä, ja puhtaasta sydämestäni pystyn sanomaan että rakastan, enkä menneisyyden hirveistä tapahtumista huolimatta vaihtaisi päivääkään pois.

Nyt viimeiset 3 vuotta Puoliso on ollut täysin selvä. Juominen loppui kuin seinään, kun saatiin oikeanlainen apu ja hoito ongelmiin. Se että vihdoin ja viimein saatiin puolisolle apua, vaati sen että marssin paikalliseen terveyskeskukseen silmä mustana ja hampaat alahuulesta lävitse, edellistä yön yhteenotosta, ja kysyin että täytyykö puolison ensiksi minut tappaa ennen kuin apua saa. Ja sitten sitä kyllä saatiin. Onneksi.

Toista vielä että en siis missään nimessä hyväksy väkivaltaa. Ei kenenkään pitäisi sitä joutua kokemaan. Mutta ajatelkaas, että jos on omalta isältään saanut nähdä ja kokea väkivaltaa itseä(puolisoa lapsena) sekä äitiä kohtaan, on se ainut tapa johon on oppinut, millä sitä ”rakkautta” näytetään.”