Havaintoja parisuhteesta

Vanhemmuuden ylistys

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Sanovat, että vanhemmuus on rankkaa. Niin kai se onkin, jos vanhemmuudesta tekee itselleen rankkaa. Tässä vaiheessa aktivoituu vanhemmat, joilla oikeasti on rankkaa. Kuuden lapsen yksinhuoltajat, joilla ei ole varmuutta ensi kuun ruoka- ja vuokrarahoista. Minä nostan hattua kaikille yksinhuoltajille, joilla on lapset arjessaan joka ikinen hetki. Itse en pärjäisi, sillä itse en pärjää aina edes itseni kanssa ja olen kuitenkin yli neljäkymmentä.

Kirjoitan meille kaikille muille vanhemmille, jotka tekevät lapsiarjesta itselleen aivan liian vaikeaa. Niin kuin monessa muussakin asiassa, niin lapsiarjessakin yksi ratkaiseva tekijä on asenne. Jos asennoituu lapsiarkeensa niin, että se on helvetin tylsää ja helvetin rankkaa, niin siitä muodostuu helvetin rankkaa ja helvetin tylsää

Minä olen kahden lapsen erovanhempi. Nuorempi heistä täyttää ensi kuussa neljä vuotta. Minä olen niin sanottu pullamössövanhempi, koska minulla ei eronneena ole lapset koko ajan arjessani. Tämän vuoksi en kuulemma saisi edes sanoa milloinkaan vanhemmuuden rankkuudesta, koska minulla on niin paljon lapsivapaata-aikaa.

Yksi pieni ohje kadehtijoille. Älkää kadehtiko. Jokaisessa kolikossa on kaksi eri puolta. Erovanhemmuudessa kolikon toinen puoli on oma aika ja kolikon toinen puoli tyhjä lapsen sänky. Ihmisellä on tapana haikailla aina sitä, mitä hänellä ei ole, eikä löytää hyviä puolia siitä, mitä hänellä on.

Mennään varsinaiseen aiheeseen eli vanhemmuuden ylistykseen. Minä rakastan olla isä. Rakastan vapautta rakastaa kahta ihmistä pyyteettömästi. Rakastan ajatusta siitä, että minun vastuullani on lapsiajan kaikki toiminnot. Ilman toista aikuista arjessani minun pitää saada homma toimimaan niin, että elämä pysyy edes jotenkin koossa.

Vanhemmuuden ja varsinkin pikkulapsivanhemmuuden voi saada näyttämään tylsältä ja mekaaniselta tai sitten asennoitua itsekin ottamaan siitä kaiken irti. Minä otan siitä kaiken irti, sillä pienemmän lapseni seurassa saan ottaa oman sisäisen lapsen esiin ja teinin seurassa saan ottaa itsestäni teinin esiin. Pienemmän kanssa riemuita siitä, että pääsee pulkalla laskemaan niin, että lumi sulaa selkää pitkin ja teinin kanssa katsoa teinileffoja ja palata ajassa omaan teiniaikaan.

Tuohon kaikkeen voisi suhtautua niin, että seisoo pulkkamäen alla puhelin kädessään ja poissaolevana hoputtaa lastansa laskemaan mäestä ja antaa teinin katsella yksin leffansa ja itse käyttää aikansa olemalla poissa puhelimensa äärellä. Kukaan ei voittaisi ja vuosien päästä katuisi menetettyjä mahdollisuuksiaan olla lastensa ilossa mukana.

Kaiken tämän keskellä antaa lupa omille negatiivisillekin tunteille. Antaa itselle luvan olla vittuuntunut, kun lapsi pelleilee pukemisensa kanssa tai teini matelee syömään vauhdilla, jossa vähän nälkäisempi ehtisi kuolla jo nälkään. Antaa ajatuksissa luvan sille, että laittaa molemmat kohta parvekkeelle ja alkaa itse katsoa televisoista jalkapalloa, sillä vanhemmuus ei ole pelkää vaahtokarkkia ja söpöjä Instagram-kuvia, vaan se on myös sisäänpäin huudettua perkelettä ja pakenemisen suunnittelua.

Lopulta tulee hetki, jolloin lapsi taistelee sängyssä untansa vastaan ja sanoo, että ei nukuta. Viimeinen sana jää kesken, kun silmät painuvat kiinni. Kädet ovat kiertyneenä pehmolelun ympärille ja hiukset lainehtivat posken päällä. Kaksi tuntia sitten olit valmis myymään kiukkuilevan lapsen eniten tarjoavalle ja seuraavana iltana tuntuu pahalta nähdä sänky ilman nukkujaa.

Sain pyynnön, että kirjoitan tekstin, joka kannustaisi empiviä pareja yrittämään lasta. Minä en aikuisia ihmisiä lähde neuvomaan, he tietävät sen kyllä sitten itse.

Minä en näe syytä sille, että miksi ei.

Minä saan olla loppuelämäni isä kahdelle lapselle. Se on enemmän kuin olisin osannut elämältä edes pyytää. Vanhemmuus on muutakin kuin menetettyjä yöunia ja hiekkalaatikon reunalla istumista. Se on paljon enemmän kuin vain kiukkupuuskia ja järjetöntä huolta.

Minulle se on enemmän kuin osaan sitä sanoillani kertoa.

Lue myös

X