Vanhemmuus on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa

Olen kuullut, että lapsenkasvatuksen kolme vaarallisinta tapaa on uhkailu, kiristäminen ja lahjonta.

Minulle ne ovat lasten kasvatuksen peruspilareita. Tai ainakin yksi niistä. Uhkailu ja kiristäminen on minulle itselleni hankalia tapoja, mutta lahjonnassa olen yllättävän hyvä.

Nimittäin jos lasta ei saa sokerilla liikkeelle, niin ei sitten millään.

Pienet keksit ovat äärimmäisen hyviä kasvatusartikkeleita. Mahtuu mukavasti esimerkiksi taskuun mukaan ja jos oikein paha tilanne tulee esimerkiksi julkisella paikalla eteen, niin keksi vain taskusta ja sillä saa lapsen helposti houkuteltua itseään kohti ja tilanne on taas hallinnassa.

Vähän samaan tapaan kuin koirat saadaan tottelemaan pienellä herkkupalalla.

Vanhemmuus on kuulemma vaikeaa ja raskasta. Se on jopa yksi syy sille, että lapsia ei enää tehdä, koska koko elämä muuttuu. Kahden lapsen isänä sanottakoon, että elämä ei muutu lasten saannista, mutta ihminen muuttuu vanhemmuuden myötä.

Totta se on, että vanhemmuus on toisinaan vaikeaa ja raskasta. Ensinnäkin se tuo elämään suuren vastuun, mutta monelle meistä käy myös niin, että vastuu tulee ihan tarpeeseen ja lapsi tulee varsinkin aluksi kasvattaneeksi vanhempaa enemmän kuin vanhempi sitä lastaan. Totta taas ei ole se, että vanhemmuus on aina vaikeaa ja raskasta. Pääosin se on leppoisaa, antoisaa ja saatanan hauskaa.

Vaikean siitä tekee joskus ihminen itse. Ja älkää kuvitelko, että tässä vähättelisin esimerkiksi koliikkivauvojen vanhempien vauva-arkea tai yksinhuoltajavanhempien kohtuutonta taakkaa. Jätetään ne tämän seuraavan ulkopuolelle, koska lähtökohtaisesti muutenkin vanhemmuusaiheet ovat aina tulenarkaa kamaa. Aiheesta saattaa joutua niin sanotusti rankan tykistötulen kohteeksi.

Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen tutkimuksessa, jossa tutkittiin asioita, mitkä uuvuttavat suomalaiset vanhemmat yhtenä suurimmista uuvuttavista tekijöistä oli vanhempien ja varsinkin äitien ylimitoitetut ja korkeat vaatimukset omasta vanhemmuudestaan. Hälyttävää tutkimuksen lopputulemissa oli se seikka, että äidit asettavat nimenomaan toisilleen vaatimuksia ja reagoivat isiä herkimmin muilta tulleisiin arvosteluihin. Tämä taas saa aikaan sen, että vanhemmuudesta tulee enemmän kilpailua ja hampaat irvessä suorittamista, koska täydellisyyden tavoittelu ei mihinkään muuhun koskaan tule johtamaan.

Kysymys kuuluikin, että onko erinäiset vauvapalstat, jossa äidit aikaansa viettävät enemmän haitaksi kuin vertaistueksi? Palstoilla, joissa itse olen joskus vieraillut, niin meno on niin arvostelevaa ja solvaavaa, että mielestäni kenenkään ei pitäisi niihin mennä.

Vanhemmuudesta saa niin vaikeaa kuin siitä haluaa saada. Jos tavoitteena on olla täydellinen vanhempi ja kaikki asiat pitää tehdä oppikirjamaisesti, niin rankkaa tulee olemaan. Ehkä raskausajan valmennuksiin voisi liittää yhtenä isona aiheena kokonaisuuden, jossa vanhemmuuden vaatimuksista pyrittäisiin luopumaan ja jossa rimaa opeteltaisiin laskemaan tarpeeksi alhaiselle tasolle, jotta kukaan ei uupuisi täydellisyyden tavoittelussaan.

Yksi vaiettu tabu täydellisen vanhemman syndroomaan liittyy sitten parisuhteisiin. Täydellisesti vauvaan uppoutunut ja täydellisyyteen pyrkivä vanhempi ei jaksa pitää parisuhteestaan huolta. Ensinnäkään vanhemmalla ei riitä siihen energia ja toisekseen hänellä ei riitä siihen aika. On sanottu vitsillä, että pahimmillaan vauva-arki ja pikkulapsiaika johtaa siihen, että parisuhteen toinen osapuoli jää vauvaleskeksi ja vieläpä niin, että asia on todella hankala ottaa esille, koska lapseen täysin uppoutunut ja kaiken ajan ja energian lapselle antava syyllistyy siitä. Vauvaleskiys saattaa kasvaa vuosien mittaiseksi.

Pahimmillaan tämä tilanne on silloin, kun vauva-arki on huomattavasti enemmän toisen vanhemman harteilla. Tässäkin pitää ottaa huomioon se seikka, jota tutkimuksetkin puoltavat, että aina epätasa-arvo vauva-arjen pyörittämisestä ei johdu toisen vanhemman laiskuudesta tai välinpitämättömyydestä, vaan siitä, että vauvaan täydellisesti uppoutunut ja täydelliseen vanhemmuuteen pyrkivä vanhempi ei anna toisen vanhemman osallistua vauva-arkeen varsinkaan siinä tilanteessa, jossa toinen vanhempi suhtautuu vanhemmuuteen hieman rennommin.

Kysymys kuuluukin, että onko sattumaa ja mitenkään yllätys, että avioeroja otetaan lapsiperheissä eniten vaiheessa, jossa parin yhteinen lapsi on noin neljävuotias?

Minä olen niin sanottu vuoroviikkovanhempi. Olen ylpeästi keskinkertainen vanhempi. Jonain päivänä aivan helvetin hyvä ja toisena päivänä sysipaska. Keskiarvo on siinä ihan jees vanhemman kohdalla, jos sitä pitää jotenkin edes arvioida. Paras arvioitsijahan on lapsi itse ja lapseni rakastavat minua ainakin melkein yhtä paljon kuin minä heitä, joten ei tässä mitään hätää ole.

Vaikka huomaan itsekin kaipaavani sanoja, joissa minulle sanotaan, että ihan hyvin vanhemmuuttani vedän, niin en silti jaksa enää olla kovin altis toisten ihmisten vanhemmuuskritiikille. Minua ei voisi se vähempää kiinnostaa. Ihan jo siksi, että suurin osa meistä vanhemmista on ihan riittävän hyviä vanhempia ja minulle ihan riittävän hyvä riittää tai se on oikeastaan jo ihan helvetin hyvä vanhempi. Stressaamalla ja pyrkimällä täydellisyyteen saa vain sydäntaudin ja paskan elämän. Rennolla otteella ja itseään syyllistämättä taas ihan mukavan arjen.

Katsokaas ei se lapsi siitä rikki mene, vaikka sille välillä antaakin einesruokaa. Eikä se mene rikki siitä, että räplää samalla omaa kännykkäänsä leikkiessään lapsensa kanssa jotain todella tylsää leikkiä. Eikä se siitäkään mene rikki, että nukkumaanmenoaika on jonakin iltana mennyt puolella tunnilla ohi ja iltapalavitamiinit on tullut vanukaspurkista.

Lapsi menee rikki siitä, jos lasta ei ota syliin, kun lasta itkettää tai pelottaa. Lapsi menee rikki siitä, jos lapsen torjuu joka ikinen kerta. Lapsi menee rikki siitä, jos lasta ei rakasta ja sano lapselle rakastavansa. Lapsi menee rikki siitä, että hän ei saa huomiota, tukea ja turvaa. Sitä paitsi. Lapsi imee vanhemman fiilikset itseensä kuin kärpäspaperi. Jos koko ajan on vanhempana takakireä stressiperse, niin lapsikin on kiukkuinen kuin ampiainen.

Kolmevuotiaani halusi leikkiä tänään lempileikkiään, jossa sekä hänellä että minulla on pehmolelu kädessään ja yhtä aikaa heitämme ne sitten toisiamme kohti. Lapseni pehmotursas osui sohvan reunalla olevaan mehulasiin ja lasi tippui lattialle heiton voimasta. Mehua se vain oli ja maton saa aina pestyä, jos niin haluaa. En halua, sillä mehua se vain on. Eihän lapsi halunnut lopettaa. Vastuullisena vanhempana käytin lahjontaa leikin lopettamiseksi.

Sängyssä hän halusi iltasaduksi sen vanhan tutun koirakirjan, jossa yksinäinen koira löytää toisen yksinäisen koiran ja kirjan lopussa kaksi yksinäistä menee yhdessä nukkumaan. Lapsellani on ihanan pehmeät hiukset. Samalla kun luen kirjaa, silitän hiuksista hiljaa. Se rauhoittaa lapsen ja isän siinä samalla. Ennen kello iltakahdeksaa lapsi nukahtaa niin kuin melkein aina. Kasvot ikkunaan päin. Pehmonalle kädessä. Toinen jalka hieman koukussa. Kauniina ja viattomana kuin uuden kevään syntymä.

Vanhemmuus on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

P.S. Käyttämieni kasvatusmetodien vuoksi, olen alkanut laittamaan kuukaudessa muutaman euron sivuun lasteni terapiarahastoon.