”Vasta vuosien terapian jälkeen saatan välillä uskoa, että en ole syyllinen”

”Lisäyksenä vielä, että en syytä koulun opettajia mistään. He näkivät, että piirsin kuvia omasta avuttomuudestani, aikuisen miehen käsistä kehollani, veitsestä kaulallani (tätä ei siis konkreettisesti tapahtunut, vaan enemmän symboliikkaa), kuolemasta helpotuksena. Ehkä he eivät tunnistaneet, eivät osanneet nähdä, ehkä heillä ei ollut välineitä puuttua. Eivät he pahoja olleet eivätkä välinpitämättömiä. Ja kuten sanottu, tuskin olisin tunnustanut mitään.

Oma kummityttöni täyttää tänä vuonna 14. En ikinä toivoisi hänelle samaa, en hyväksyisi aikuisen miehen seksuaalista toimintaa häntä kohtaan. Puolustaisin häntä, tekisin rikosilmoituksen ja tukisin parhaani mukaan. Kertoisin, että hän on arvokas, että vastuu on aina aikuisella eikä hän ole tehnyt mitään väärää. Että hän ei ole syyllinen, ei likainen, ei pilalla.

Kukaan ei koskaan sanonut minulle noin. Kukaan ei tiennyt, en kertonut. Tulin raskaaksi kerran, ihme kyllä vain kerran, sillä ehkäisyä ei käytetty ollenkaan, mutta olin silloin jo 16-vuotias. En kertonut kenellekään aikuiselle, paitsi nuorisoneuvolan tädille, ja sielläkin vain varmistettiin negatiivinen raskaustesti keskenmenon jälkeen.

Vasta vuosien terapian jälkeen saatan välillä hetken uskoa, että minulle on tehty pahaa, että se oli väärin niiden miesten taholta. Että se, että 14-vuotias ei suoraan kieltäydy tai vastustele, ei oikeuta heitä tekoihin. Ja edelleenkään en usein pysty uskomaan sitä, että minä en itse ole syyllinen.”