Havaintoja parisuhteesta

Ydinperhe tekee ihmisestä yksinäisen

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Ydinperhe oli epäonnistunut kokeilu. Kahden vanhemman ja parin lapsen yksikkö, on historiallisesti tuore ilmiö, joka syntyi teollisuuskaupungeissa. Kehityksen aika on pilkkonut sosiaalisen piirimme laatikoihin ja tehnyt meistä yksinäisempiä.

Näin väitetään Ylen ”Pieleen mennyt historia” podcast -sarjassa. Asiaa perustellaan muun muassa sillä, että ydinperheajattelu on tappanut yhteisöllisyyden ja olemme lukittautuneet yksinäisyyteen omiin koteihimme piiloon koko muuta maailmaa.

Hieno ja raikas keskustelunavaus. Olen valmis puoltamaan väitettä. Mitä tämä ydinperheeseen hukkuminen pahimmillaan tarkoittaa? Elämme vieläkin vanhassa tavassa ajatella elämää, että ihmisen pääsääntöinen tehtävä elämässä on pariutuminen ja lisääntyminen. Tästä lähtökohdasta käsin on keksitty ilmiö nimeltä ydinperhe. Tämän ajatuksen monet nielevät pureksimatta ja ottivat annettuna.

Ihminen tapaa toisen ihmisen. He muuttavat saman katon alle asumaan. Usein kattoa maksetaan pois yhteisellä pankkilainalla. Kaksi toisilleen omistautunutta ihmistä alkavat viettämään aikaa vain toistensa kanssa. Usein jopa ystävät unohtuvat ja pahimmissa tapauksessa osa ystävistä jopa kielletään, jos he esimerkiksi edustavat ”väärää” sukupuolta. Tällaisiakin tarinoita olen saanut luettavakseni. Pian tämän jälkeen päätetään yrittää lasta.

Sitten voi alkaa ydinperheajattelun surullisin vaihe. Kaksi aikuista ja vaihteleva määrä lapsia on ja elää omassa ydinperhekuplassaan. Arki on kiireistä ja usein ainoat ihmiset, joihin ydinperhekuplassa asuvat luovat kontakteja on omat perheenjäsenet. Tähän ajattelutapaan kuuluu myös se ilmiö, että Suomi on Euroopan kärkimaita siinä, että ydinperheen aikuisten omat vanhemmat tuupataan palvelutaloon olemaan yksin ja unohdetaan sinne. Sillä ydinperhekuplaa ei saa uhata edes omat läheiset.

Surulliseksi tämä menee silloin, kun ihminen huomaa olevansa ydinperheessäänkin yksin. Yksin yhdessä on lukuisten saamieni lukijoiden tarinoiden teema. On kuin olisi vankina omassa elämässään. Elämä on kutistunut ydinperheen kokoiseksi kokonaisuudeksi ja senkin sisällä kukaan ei sinua huomaa. Pahinta siinä on se, että meidät on saatu uskomaan, että ydinperhe on kuin Jumala, että sen rikkominen on rienausta ja siitä pitää ihmiselle antaa tuomio. Jos ei kukaan muu, niin ulkopuoliset kivittävät hengiltä.

Ydinperheessä roikutaan pahimmillaan, vaikka kipu ja ahdistus olisivat päivittäistä. Sitä lääkitään masennuslääkkeillä, joita suomalaiset napsivat kuin irtokarkkeja. Sitä lääkitään keittiön salakätkössä olevalla pahvitonkallisella viiniä. Sitä lääkitään vaihtamalla sisustusta vuoden välein, jotta tulisi edes tunne jostain uudesta ja raikkaasta. Sitä lääkitään sivusuhteilla, joita lukuisilla suljetussa ydinperhekuplassa asuvilla tuntuu olevan pilvin pimein. Tämäkin saamieni viestien perusteella. Edes säännöllinen väkivalta ei aina saa ydinperhekuplaa puhkaistua.

Toisaalla uutisissa huudetaan, että mikä meitä nykyihmisiä vaivaa, kun eroamme niin paljon. Erosta tehdään edelleen kuin se olisi jotain kuolemaakin vakavampaa. Kuinka joku kehtaa rikkoa jotain niin kaunista ja pyhää kuin ydinperhemalli? Tai kuinka joku kehtaa kirjoittaa eroista edes osin myötämielisesti? Voin kertoa, että enemmän kuin muutaman kerran minua lähestyy ihminen, joka pyytää minua lopettamaan erosta myönteiseen sävyyn kirjoittamisen, koska kannustan kuulemma ihmisiä kirjoituksillani eroamaan, kun oikea tapa olisi kannustaa ihmisiä pysymään onnettomina ja yksinäisinä siellä, missä he ovat luvanneet pysyä, vaikka sitten verta valuen ja masennuslääkkeiden avulla.

Miksi ihmiset sitten eroavat? Yhä useampi ihminen on rohjennut haastaa meille myydyt pakkoajatukset, joista perheen perustaminen ja ydinperhemalli on yksi. Elämme historiallista aikaa sen suhteen, että kolmekymppisten sukupolvessa enemmistö asuu yhden henkilön taloudessa ja vähemmistö jossain muussa. Nuoret sukupolvet eivät enää otakaan kaikkea annettuna. Kuinka ihanaa se onkaan. Ehkä masennuslääkkeiden ja laatikkoviinien myynti tulevaisuudessa pienenee.

Maailma muuttuu. Yhteiskunta muuttuu. Ihmiset muuttuvat. Ennen ydinperhemallia, joka on ihmisten kehittämä, ei osa luontoa, oli vallalla yhteisökulttuuri. Mikä ydinperhemallin jälkeinen tapaa elää on, sitä me emme vielä tiedä, mutta sen tiedämme, että ydinperhemalli on suuressa murroksessa ja osittain jopa päättymässä ja jopa päättynyt. Hyvä niin, sillä mikään yhteisö, joka jää junnaamaan paikoilleen, ei ole lopulta selvinnyt elossa. Elämä on liikettä ja siinä pitää pysyä mukana.

Toki se aiheuttaa ahdistusta, jos muutoksessa ei pysy mukana. Sieltä ryhmästä tulevat sitten ihmiset, jotka suu vaahdossa huutavat paluuta menneisyyteen. Suomi takaisin ja niin edelleen. Ei kiitos.

Ydinperhemalli on tappanut yhteisöt ja yhteisöllisyyden. Niin väittää kuuntelemani Ylen Podcast -ohjelma. Ehkä seuraava yhteiskunnallinen ilmiö on yksinasuminen yksin eikä jonkun toisen kanssa yksin. Siitä kertoisi kolmekymppistemme runsas yksinasuminen. Koska joskus on niin, että yksin asuessaan ihmisellä onkin isompi elinpiiri ja enemmän ihmisiä ympärillään. Ehkä olemmekin menossa takaisin kohti yhteisöllisyyttä, jossa ihmiset eivät ole lukittautuneet pienen ydinperheensä lokeroon, vaan jossa ihmiset ovat enemmän yhdessä ilman pakkoajatusta yhtään mistään.

Pahinta olisi, jos mikään ei koskaan muuttuisi ja kaikki pysyisi samana.

Lue myös

X