Yksin yhdessä

Voisi sitä elää samassa talossa toisen ihmisen kanssa. Viettää iltaa samassa huoneessa. Istua samalla sohvalla. Se ei silti kertoisi läheisyydestä.

Tiedättehän sen tunteen jonka parisuhteessa moni on kokenut. Tuntenut olevansa yksin yhdessä. Toinen olisi siinä kosketuksen päässä, mutta yhteyttä ei ole. Toinen on paikalla, mutta poissa. Se on yksi suurimmista yksinäisyyden muodoista mitä ihminen voi kokea. Niin, läheisyyttä ei voi määritellä ainoastaan fyysisellä välimatkalla. Läheisyys mitataan henkisellä yhteydellä ja läsnäololla.

Itsensä voi tuntea hyvinkin yksinäiseksi samalla sängyllä toisen ihmisen kanssa. Toisaalta taas voi tuntea läsnäoloa ja syvää yhteyttä toisen kanssa, vaikka nukahtaisi yksin.

Minä olen tänä iltana kahden tunnin matkan päässä rakkaastani. Ikävä tuntuu isolta. Se on kasvanut viikon mittaiseksi kaipuuksi. Joskus ikävä tuntuu polttavana haluna päästä riisumaan rakastettunsa ja rakastella viikkojen ikävä pois. Joskus ikävä taas on suunnatonta kaipuuta toisen iholle. Toive päästä lähelle. Hetki ei tarvitse sanoja, ei tekoja, vain läsnäoloa. Ikäväni tänään on niitä molempia.

Olen onnellinen tästä ikävästä. Se on merkki jostain tärkeästä. En ole hänen ihollaan, mutta hän on ihoni alla. Olen niin lähellä häntä kuin toista ihmistä vain voi olla.

Yhteyteen ja läsnäoloon ei tarvita yhteistä sohvaa. Siihen tarvitaan yhteinen rakkaus.

Olen joskus kokenut yhteisessä kodissa, yhteisellä sohvalla paljon suurempaa yksinäisyyttä kuin nykyään tunnen ollessani kaksi viikkoa ilman rakastani. Ilman henkistä yhteyttä, yhteenkuuluvuutta ei pieninkään sohva saa kahta ihmistä lähelle toisiaan.

Rakkaus ei välimatkasta lannistu, mutta toisesta erkaantuminen, välinpitämättömyys ja kylmyys saavat sen hiljalleen hiipumaan. Eräänä hetkenä se lakkaa olemasta.