Havaintoja parisuhteesta

”Yli viisikymppisenä voin myös rinta rottingilla sanoa, että mieheni ja lasteni lisäksi minä rakastan myös minua”

Teksti: Havaintoja parisuhteesta

Kysymys: Milloin kannattaa menettää usko rakkauteen?
Vastaus: ei koskaan.

Ja tähän päätelmään olen tullut ihan empiirisen tutkimuksen perusteella. Vaikka maisterin papereita ei tällä tutkimuksella varmaankaan saisi, niin aika perin pohjin olen silti aiheeseen perehtynyt ja hyvinkin kokonaisvaltaisesti tutkimusta suorittanut.

Minä olen kotoisin pieneltä kylältä. Olin jo lapsena hieman erilainen, taivaanrannanmaalari ja mietiskelijä. Tunsin erilaisuuteni itse ja kai muutkin sen huomasivat, sen verran huolella tulin ainakin kouluiässä kiusatuksi.

Koko elämääni on leimannut hyväksynnän hakeminen, ja sitä olenkin tehnyt kaikin mahdollisin keinoin.

Murrosikäni oli todella rankka, niin itselleni kuin vanhemmillenikin. Karkailin kotoa ja juovuin sekä alkoholista että elämästä. Jo varhaisessa vaiheessa huomasin seksuaalisuuden olevan tekijä, jolla sain ainakin hetkellisesti miesten hyväksynnän ja jo parikymppisenä minulla oli kymmeniä, jollei jopa satoja petikumppaneita plakkarissa.

Olin helppo saalis, minulle ei tarvinnut kuin vähän vinkata silmää niin lähdin mukaan, riemusta kiljuen otin vastaan jokaisen tilaisuuden tuntea itseni rakastetuksi vaikka vain hetkellisesti.

Äidiksi tulin 18-vuotiaana, lapsen isä oli 10 vuotta vanhempi väkivaltainen linnakundi, jonka kanssa yritin rakentaa parisuhdetta ja perhettä. Erosimme tammikuisena pakkasyönä, kun mies ajoi minut vauvan kanssa puukolla uhaten lumihankeen.

Montaa viisasta päätöstä en tuona aikana tehnyt, mutta lähtö tuosta parisuhteesta oli kuitenkin yksi niistä.

Lapsen saamisesta huolimatta elämässä jatkui juhla ja ikuinen juhannus. Vanhempani hoitivat esikoistani rakkaudella, mutta joutuivat tekemään sitä ihan liikaa. Eräällä ryyppyreissulla kuitenkin elämä pysäytti. Minut raiskattiin ja pahoinpideltiin siten, että jouduin sairaalaan. Ja kun reissun seurauksena selvisi, että olin raiskauksesta raskaana, oli viimein aika ottaa aikalisä.

Tiesin tuolloin, että en tule selviämään kahden pienen lapsen kanssa ja kipein sydämien tein päätöksen antaa pienen vastasyntyneen poikani adoptoitavaksi. Ja jos viisaista päätöksistä puhutaan, niin tuossa kohdassa koin sen olevan ainoa mahdollinen. Halusin tarjota molemmille lapsilleni edes jonkinlaisen mahdollisuuden turvalliseen elämään.

Rikkinäisenä ja satutettuna jatkoin elämääni. Seurasi suhteita – yhden yön, parin viikon, mitä milloinkin. Kaksi avioliittoa, joista toinen päättyi puolison alkoholismiin, toinen sairaalloiseen mustasukkaisuuteen. Kolmas pitkä suhde päättyi puolison menehtymiseen nopeasti edenneeseen syöpään.

Silloin ajattelin, että nyt luovutan. Käytän loppuelämäni siihen, että keräilen sirpaleitani ja nuolen haavojani, mutta yhtään miestä en enää lähelleni päästä.

Kunnes menin kirjastoon. Ja niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin siinä rakkausromaanien kohdalla sananmukaisesti törmäsin mieheen, joka ensi hetkestä asti on tuntunut sielunkumppanilta.

Menimme naimisiin kahden kuukauden kuluttua ensi tapaamisesta ja nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin, olemme edelleen onnellisesti yhdessä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen olevani kokonainen.

Ja vihdoin näin yli viisikymppisenä voin myös rinta rottingilla sanoa, että mieheni ja lasteni lisäksi minä rakastan myös minua. Sillä miksi en rakastaisi? Kolhiintunut, kaunis sieluni on muokkautunut tällaiseksi kokemusteni – rakkauden, tuskan, luopumisen ja pelkojen – takia juuri tällaiseksi kuin se tänään on. Ja kasvu jatkuu.

Koskaan ei siis kannata luovuttaa. Varsinkaan itsensä suhteen.”

Lue myös

X