Ihmissuhteet

Anna Takasen isä oli sotalapsi – tytär aisti vaikeat asiat, vaikka kotona niistä ei puhuttu: ”Näin surun isässäni, ja olen saanut siitä oman osani”

Isä väitti aina, ettei sotalapsena kasvaminen vaikuttanut hänen elämäänsä mitenkään. Tytär Anna Takanen tiesi jo varhain, ettei se pitänyt paikkaansa. Ei sellaisia suruja niin vain piilotella.
22.2.2020 Teksti: Mervi Alatalo Kuvat: Sampo Korhonen

Lapset eivät mieti vanhempiansa. Lapsilla on kiire juosta ympäriinsä. Kiire kikattaa, kiire hyppiä järveen.

Mutta eihän lapselta jää huomaamatta, että isoäiti Suomessa itkee joka kerta hirvittävän paljon, kun perhe tulee Ruotsista kesälomalle Kuorevedelle ja isä nousee autosta halaamaan äitiään.

Itku oli niin iso, että surunkin täytyi olla iso. Suru oli tarttuvaa – ja pitkäikäistä. Se tavoittaa näyttelijä-ohjaaja Anna Takasen, 51, edelleen joka kerta, kun hän tulee Suomeen. Suomen-suru on eräänlainen perussuru, pohjasuru, peräisin niiltä ajoilta, kun Annan lapsuudenperhe tuli Suomeen, missä serkut ja setä ja isänäiti odottivat niin kovin ja oli ihanaa nähdä pitkästä aikaa ja missään ei olisi oltu mieluummin ja silti kaiken yllä oli varjo. Suomessa oltiin tummassa välitilassa, joka oli täynnä surua.

– Suomen-suru ottaa edelleen vallan aina, kun tapaan perhettä ja sukua täällä. Se liittyy siihen, etten osaa suomea. Ja eräänlaiseen vaihtoehtoiseen elämään, elämättömään suomalaiseen elämään. Näin surun isässäni ja olen saanut siitä oman osani, Anna sanoo.

Annan isä Timo lähetettiin 4-vuotiaana Ruotsiin

Anna on aina tiennyt, että hänen isänsä Timo Takanen oli sotalapsi. Talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta siirrettiin yli 70 000 lasta Ruotsiin. Aloite tuli ruotsalaisilta, ja aluksi Suomessa vastustettiin sitä. Maata ei tyhjennettäisi lapsista. Näin ajatteli pitkään myös Timon äiti Saara Takanen. Oikea äiti ei lähetä lapsiaan pois.

Mutta sitten aviomies Väinö kaatui, talvella 1942 pakkanen kiristyi Keski-Suomessa kolmeenkymmeneen asteeseen, ruokaa oli vähän eikä Timon keuhkokuume ottanut parantuakseen. Ehkä Ruotsissa hän saisi kunnon hoitoa. Kesällä poika tulisi takaisin kotiin.

Falkenbergin asemalla Etelä-Ruotsissa neljävuotiasta Timoa olivat vastassa Alma ja Gustav. Syvästi uskonnollinen, työteliäs maanviljelijäpariskunta, jolle ei luoja ollut suonut omia lapsia. Kolme kuukautta Timo istui torpan pöydän alla sanomatta sanaakaan. Esille kömmittyään hän alkoi puhua moitteetonta ruotsia.

Suomea Timo kuuli seuraavan kerran kuusitoistavuotiaana, kun hän matkusti kesällä käymään Suomessa Leevi-veljen ja äidin luona. Paikka oli tavallaan koti muttei kuitenkaan. Tumma välitila täynnä surua.

Lapsena Anna Takanen tunsi, että hänen elämänsä oli kuin palapeli, josta puuttui paloja. Annan ollessa 25-vuotias isä lopulta vei hänet Suomeen ja kertoi kokemuksistaan sotalapsena.

Lapsena Anna Takanen tunsi, että hänen elämänsä oli kuin palapeli, josta puuttui paloja. Annan ollessa 25-vuotias isä lopulta vei hänet Suomeen ja kertoi kokemuksistaan sotalapsena.

”Surun aktivoi yhteys Suomeen”

Timosta tuli Ruotsin lakia puolustava poliisi. Vuonna 1968 syntyi Anna. Pikkuveli Thomas pari vuotta myöhemmin.

– Isä oli luonnonvoima. Iso ja vahva. Hänellä oli iso nauru, hän oli elämäniloinen ja pidetty. Myös suuttumuksessaan iso.

Perhe asui maatilalla, ja isä opetti Annalle tismalleen samat työt kuin veljelle. Se on Annasta hienoa.

– Isä oli tasa-arvoinen. Hän katsoi meitä kumpaakin samalla katseella. Eikä koskaan sanonut meille, että jokin on vaarallista tai mahdotonta. Hän eli hetkessä ja ratkoi kaikki vastaan tulleet tilanteet.

Surun huomasi lapsikin.

– Suru on aina tarkoittanut minulle tyhjyyttä, joka odottaa lepotilassa, että täyttyisi. Surun aktivoi yhteys Suomeen. Se, että tapasimme suomalaista sukua. Isän ja Leevi-veljen viikoittaiset puhelut, joissa ei käytetty paljon sanoja mutta jaettiin kaikki.

Suomen-isoäidin ja isän käytöksestä lapsi näki, että jotain oli tapahtunut heidän välillään. Jotain surullista, josta ei koskaan puhuttu. Eihän yhteistä kieltäkään ollut. Erikoista oli myös se, miten Kuoreveden-mökillä isän ja Leevin ympärille muodostui kupla, jonka sisälle kenelläkään muulla ei ollut asiaa. Isällä ja tismalleen isänoloisella miehellä oli poikkeuksellinen yhteys, vaikka veljekset osasivat toistensa kieltä vain auttavasti.

”Luomme salaisia tiloja kaikkein vaikeimpia asioita varten. Mutta aina jää varomattomia silmänräpäyksiä, jotka paljastavat meidät.”

”Opin lapsena, että kipeät asiat kätketään”

Kesällä ennen ensimmäisen luokan alkua Anna oppi Suomessa uimaan ja laulamaan Jaakko kullan suomeksi.

– Se oli fantastista. Osasin jotain, mitä kukaan muu ruotsalaisessa koulussa ei osannut. Minulla oli erikoistaito.

Ensimmäisenä koulupäivänä hän nousi seisomaan ja lauloi laulunsa. Anna ei ollut tajunnut, että 1970-luvun Ruotsissa suomalaiset olivat kolmannen luokan kansalaisia ja lapset olivat kotona oppineet pilkkarallatuksia suomalaisista.

– En kertonut kiusaamisesta vanhemmilleni. Olin oppinut, että kipeät asiat kätketään. Yhtä lailla kuin vanhemmat jättävät kertomatta murheistaan lapsilleen, lapset jättävät kertomatta vanhemmilleen. Luomme salaisia tiloja kaikkein vaikeimpia asioita varten. Niihin piilotamme itsemme toisilta. Mutta aina jää varomattomia silmänräpäyksiä, jotka paljastavat meidät. Tunteita, jotka jäävät asumaan kehoomme. Tunteet paljastavat meidät.

Kiusaaminen jatkui murrosikään asti.

Senkin jälkeen suomalaisuus oli aina jollain tavalla läsnä, vaikka Ruotsissa perhe eli täysin ruotsalaista elämää. Nimesi on Takanen. Oletko suomalainen, osaatko suomea?

Isä kertoi mielellään hauskoja tarinoita Suomesta. Siitä, miten he nuorina poikina matkustivat Leevin kanssa Tampereelle. Isälle suomalaisuus oli myös ominaispiirteitä, joita hän tykkäsi vertailla. Älä mielistele, hän saattoi sanoa. Suomalaiset eivät mielistele. Ruotsalaiset haluavat mielistelyä.

Siinä kaikki.

– Tunsin, että elämäni oli palapeli, josta puuttui valtavasti paloja.

Isä vei Annan Suomeen lapsuutensa maisemiin

Pienet lapset eivät mieti vanhempiaan, mutta 25-vuotiaat teatteriopiskelijat eivät juuri muuta mietikään.

– Mikset sinä ikinä kerro mitään, millä on jotain merkitystä? Miksemme me koskaan puhu Suomesta oikeasti? huusi itkuinen, räkäinen, vihainen Anna isälleen lapsuudenkodissaan.

– Emme puhu Suomesta, koska meidän täytyy pysyä elossa, vastasi isä.

– Se on myös minun historiani, minulla on siihen oikeus. Anna se minulle oikeasti.

– Suomi on unohtanut minut, joten asiaa on turha miettiä. Lopeta tuo tonkiminen. Älä sinä sano minulle omassa talossani, mitä minun pitää ja ei pidä tehdä.

– Olet minulle vastauksen velkaa! Minä haluan puhua Suomesta, sinun traumasi on ruumiillinen osa minua, enkä minä tahdo, en jaksa, kuuletko, en tahdo…

Anna niisti käteensä, paiskasi oven kiinni selkänsä takana ja lähti Lontooseen.

Isä soitti neljän kuukauden hiljaisuuden jälkeen.

– Lähdetään Suomeen. Minä lupaan kertoa, Anna.

Suomessa Timo vei Annan sen talon pihaan, johon pappi toi viestin Väinö-isän kuolemasta. Ja sen talon pihaan, jossa hän asui viimeisen kerran Saaran ja Leevin kanssa. He ajoivat rajalle lähelle paikkaa, jossa Väinö kaatui.

Isä kertoi, miltä hänestä oli tuntunut suhteessa Suomen-äitiin koko elämän ajan. Puhuttiin siitä, että isä koki, ettei Suomi koskaan etsinyt lapsiaan. Arviolta 7 000 sotalasta jäi Ruotsiin pysyvästi, Timo oli yksi heistä. Ei isällä tietenkään ollut kaikkiin Annan kysymyksiin vastausta.

– En ollut edelleenkään kokonainen, en ole sitä varmaan vieläkään. Mutta olin tyytyväinen, olihan se enemmän kuin olin saanut koko siihenastisessa elämässäni. Ja se oli alkupiste keskustelulle, jota saatoimme jatkaa. Olin ollut Katlan luolassa, nyt lohikäärme oli muuttanut pois.

Annan ohjaama Fosterlandet-näytelmä käsitteli sotalasten traumaa

Annasta tuli näyttelijä ja ohjaaja. Paljon rooleja, esityksiä ja sittemmin myös vastuuta Göteborgin kaupunginteatterin taiteellisena johtajana ja Tukholman kaupunginteatterin johtajana.

Vuonna 2015 Göteborgissa sai ensi-iltansa Annan ohjaama näytelmä Fosterlandet (isänmaa). Koska taiteilijat eivät tee pelkästään sitä, mitä haluavat tai mitä heiltä toivotaan, vaan sen, mikä on pakko. Ja vaikka isä vastusteli ja korotti ääntään. Näytelmä meidän elämästämme, onko älyttömämpää kuultu. Sinä aiot nyt häpäistä minut.

– Ajatella nyt. Olin pakottanut isän kertomaan tarinansa, jonka hän halusi salata. Ja sitten halusin kertoa kaiken koko maailmalle. Hirvittävää. Isäparka.

Mutta Anna oli jo kuullut monta tarinaa sotalapsista ja heidän lapsistaan. Ymmärtänyt, että oli paljon muitakin perheitä, joissa toinen vanhempi kantoi sisällään jotain työstämätöntä. Muissakin perheissä oli tumma välitila täynnä surua. Näytelmä on yritys puhdistaa yhteinen haava, hän selitti isälleen.

Toisen näytöksen lopussa lavan takaosaan ilmestyi 30 lasta 1940-lukulaisissa vaatteissa pienet kapsäkit kädessään. He kävelivät hitaasti yhtenä rintamana kohti yleisöä.

– Vaikkei olisi omaa kokemusta asiasta, jokainen, jolla on tunteita, voi kuvitella, minkälaista on lähettää yksinäinen lapsi matkaan vieraaseen maahan. Katsomossa itkettiin aina siinä vaiheessa.

”Olin pakottanut isän kertomaan tarinansa, jonka hän halusi salata. Ja sitten halusin kertoa kaiken koko maailmalle.”

Isä tyytyi sanomaan, että kiitos Anna, siinä tosiaan oli ajattelemisen aihetta. Kun Fosterlandet esitettiin myöhemmin Tukholmassa, Annan veljenpoika Otto esitti yhtä sotalapsista. Sen ensi-illan jälkeen isä piti Ottoa liikuttuneena sylissään.

Sotalasten tragedia on myös äitien ja naisten tragedia. – Monet joutuivat tekemään vaikean päätöksen yksin, kun miehet olivat poissa, Anna Takanen sanoo.

Sotalasten tragedia on myös äitien ja naisten tragedia. – Monet joutuivat tekemään vaikean päätöksen yksin, kun miehet olivat poissa. Ja moni teki päätöksen hyvässä uskossa. On helppoa olla jälkiviisas, Anna Takanen sanoo.

”Sotalapsista ei vieläkään ole puhuttu tarpeeksi”

Anna uskoo, että sota poistuu perheestä neljännessä sukupolvessa. Hän itse on kolmatta, pieni Otto neljättä. Omia lapsia Annalla ei ole.

– Ruotsissa monet sanovat, että miksi tätä vanhaa asiaa pitää vatvoa. Mutta eihän siitä vieläkään ole puhuttu tarpeeksi. Usein trauman kantajalle puhuminen on vaikeinta. On seuraavan sukupolven tehtävä puhua.

Anna on kuullut lukuisia kertoja, kuinka sotalapset sanovat, että minulla on kaikki hyvin. Se ei vaikuttanut minuun mitenkään. Minä selviydyin siitä hyvin. Niin sanoi hänen isänsäkin.

– Mutta kysykää meiltä sotalasten lapsilta ja muilta läheisiltä. Me tiedämme, että useimmissa on suru. On tutkittu, että sotalapsilla on paljon sekä psyykkisiä että fyysisiä sairauksia kummassakin maassa. Mielenterveysongelmien sijaan voitaisiin puhua sotaterveysongelmista.

Kun kasvattivanhemmat Gustav ja Alma olivat kuolleet, Timo sai haltuunsa Saara-äidin Ruotsiin lähettämät kirjeet. Hän oli 55-vuotias saadessaan tietää, minkälaista kamppailua äiti oli itsensä kanssa käynyt kaikki Timon lapsuus- ja nuoruusvuodet.

Totta kai hän halusi pojan takaisin mahdollisimman pian. Toisaalta hän ymmärsi, että tällä oli Ruotsissa paremmat oltavat kuin hänen köyhissä hoteissaan. Ja sitten taas: voisiko Timo tulla ensi kesänä lopullisesti Suomeen. Ja seuraavassa kirjeessä: tai ehkä paremmin vasta ensi vuonna, kun tilanne on nyt niin vaikea.

Vaikka elämä meni niin kuin meni eikä Timo koskaan palannut Suomeen, kirjeet kertoivat, ettei äiti koskaan ollut lakannut rakastamasta, kaipaamasta, katumasta, suremasta.

”Monet ovat uskotelleet itselleen, että suojelevat puhumattomuudella lapsiaan”

Kolme vuotta sitten Timo Takanen kuoli nopeasti levinneeseen syöpään. Isän sairastuttua Anna alkoi kirjoittaa. Kirja Sörjen som blev julkaistaan pian suomeksi nimellä Sinä olet suruni. Sekin kertoo hänen perheensä tarinan.

Sotalapsen lapsena kasvamisesta ja suomalaisuudesta on tullut Annalle viime vuosina kuin elämäntehtävä.

– Vaikka minulla olisi kuinka paljon muutakin, mitä haluaisin käsitellä taiteessani…

Silti hänestä on tärkeää olla taiteilijana mukana herättämässä keskustelua.

– Taide voi olla parantavaa. Koen olevani osa eräänlaista rauhanliikettä.

Anna on saanut lukemattomia viestejä perheistä, joissa ei ole koskaan ennen hänen näytelmäänsä tai kirjaansa puhuttu toisen vanhemman sotalapsitaustasta.

– Niin monet ovat uskotelleet itselleen, että suojelevat puhumattomuudella lapsiaan. Mutta uskon, että moni ei halua kertoa tarinaansa, koska se on niin tuskallinen. Menettäisinkö ylpeyteni lasteni edessä, jos paljastaisin kipuni? Kuka minusta tulee sinun silmissäsi, jos kerron, että minulle tapahtui vaikeita asioita?

”Elämässä pitää tarttua siihen, mihin voi vaikuttaa”

Timon sairastaessa hänellä oli tiuskiva, nuori ruotsalainen hoitaja. Hätiin riensi lempeä, vankkakätinen suomalaisnainen, jonka neula lipui suoneen satumaisen kivuttomasti.

Hyvää tekevät suomalaiset kädet.

Ja kun Annan oli isän kuoltua tarve löytää ääriviivansa uudelleen ja päästä jaloilleen, hän varasi ajan tutulta hierojalta, ja paljastui, että hierojakin oli sotalapsen lapsi.

– En tiedä. Elämä tapahtuu paljon useammassa tasossa kuin voimme käsittää.

Takasen perheessä sotavuosina lapsi menetti isän, äidin ja veljen. Sai toisen äidin ja isän tilalle. Äiti menetti pojan. Veli veljen. Kaatunut isä koko elämänsä.

– Olen iloinen, että isästäni tuli sotalapsi. Muutenhan minua ei olisi olemassa. Elämässä pitää vain tarttua siihen, mihin voi vaikuttaa, ja olla nöyrä sen suhteen, mihin ei voi vaikuttaa. Ja etsiä asioille merkityksiä. On tärkeää, että elämällä on merkitys.

– Kun olen Suomessa, missä kaikki kantavat perintönä niin montaa sotaa, niin paljon kaikenlaista, näen paljon elämänhalua ja eteenpäin pyrkimistä. Ihmiset tietävät, että elämä ei ole valmiiksi mankeloitua valkopyykkiä.

Lähteenä käytetty haastattelun lisäksi Anna Takasen kirjaa Sinä olet suruni (ilmestyi 17.2.2020).

Lue myös

Suosittelemme