Ihmissuhteet

Tuulan tytär vammautui auto-onnettomuudessa: ”Loppuelämäni tärkein tehtävä on valmistaa Emilietä selviytymään myös ilman minua”

Emilie Rotkirchistä, 27, piti tulla laivanrakennusinsinööri, mutta auto-onnettomuus muutti kaiken seitsemän vuotta sitten. Siitä asti Tuula Rotkirch, 61, on omistautunut tyttärensä auttamiselle. Nyt Emilie on alkanut taas soittaa pianoa ja äitikin osaa ajatella välillä myös itseään.
9.12.2017 Teksti: Leeni Peltonen Kuvat: Paula Kukkonen/Otavamedia, Emilie Rotkirchin kotialbumi

Miten monella tavalla ja sävyllä voikaan sanoa joo ja ei? Joo voi olla lempeä, nauravainen, sarkastinen, äkäinen, kyllästynyt tai innostunut. Ei voi tarkoittaa vähintään yhtä montaa eri asiaa.

Joo ja ei ovat Emilie Rotkirchin, 27, yleisimmät sanat. Miten ikinä Emilie nuo sanat sanookaan, äiti Tuula Rotkirch, 61, ymmärtää. Emilien kehon kieli, koko olemus ja nopeasti vaihtuvat ilmeet puhuvat paljon. Sanoja voi olla vähän, mutta asiaa, tunteita ja sävyjä on paljon.

Emilie vammautui auto-onnettomuudessa seitsemän vuotta sitten. Äly ja persoona ovat täysin tallella, mutta sanojen tuottaminen on välillä hankalaa. Englanti ja suomi sujuvat paremmin kuin ruotsi, Emilien äidinkieli.

Joskus äiti ja tytär molemmat hermostuvat, kun viesti ei millään mene perille: Tuulan keskittyminen herpaantuu hetkeksi, eikä hän heti saakaan kiinni siitä, mitä Emilie tarkoittaa. Emilie tiuskaisee ei, ja kohta Tuulakin korottaa ääntään. Mitä mitä mitä?

Emilie yrittää muistaa tuttua sanaa, joka ei tule mieleen. Yrittää ja yrittää, mutta se vain ei tule. Miten turhauttavaa!

Hetken ajan saattavat molemmat huutaa. Kunnes jompikumpi ottaa toista kädestä tai halaa. Se tarkoittaa: Anteeksi, en ole enää vihainen, rakastan sinua. Yritetäänpä uudestaan.

”Älä ota autoa”

Älä ota autoa, äiti varoitti 20-vuotiasta Emilietä. Varoitus tuli skype-puhelulla ja sähköpostilla, sillä äiti, isä ja siskot olivat juuri matkustaneet ulkomaille töihin ja opiskelemaan Suomessa vietetyn joulun jälkeen. Vain Emilie oli kotona Helsingissä. Vanhemmat olivat Bahamasaarilla, jossa Emilien isä Carl Gustaf Rotkirch toimi korjaustelakan johtajana. Sisko Hélène opiskeli Norjassa, toinen sisko Christine oli New Yorkissa työmatkalla.

Keskiviikkona tammikuun 13. päivänä vuonna 2010 oli hyinen sää, lunta tuprusi ja ajokeli oli erittäin huono. Emiliellä oli kiirettä. Päivisin hän kävi töissä investointipankissa ja iltaisin istui kertaamassa matematiikan ja fysiikan kursseja. Emilie oli juuri aloittamassa valmennuskurssit pyrkiäkseen keväällä Teknilliseen korkeakouluun, jossa voisi opiskella diplomi-insinööriksi, aivan kuten isänsä.

Vielä iltakoulun jälkeen Emilie halusi käydä tapaamassa kavereitaan Kulosaaressa, ja siksi hän äidin varoituksista huolimatta otti auton.

Vauhtia oli vain neljäkymppiä, mutta sohjoisella, auraamattomalla tiellä Emilie äkkiä menetti autonsa hallinnan. Se luisteli vastaantulevien kaistalle, jossa tila-auto törmäsi 80 kilometrin tuntinopeudella auton oikeaan kylkeen ja kiilasi sen päin teräskaidetta.

Ensimmäisenä onnettomuuspaikalle osui Karhu-ryhmän poliisi. Elvytystaidot hallinnut poliisi teki kaiken minkä pystyi ja todennäköisesti pelasti Emilien hengen. Toinen onni onnettomuudessa oli, että lääkäriambulanssi oli sattumalta aivan lähistöllä, joten lääkäri ehti paikalle muutamassa minuutissa. Auto oli kiilautunut niin tiukasti teräsaitaa vasten, että tarvittiin sahaa, jotta Emilie saatiin ulos.

Kolari aiheutti vaikean aivovamman

– Elämäni pisin lentomatka, Tuula sanoo.

Siitä hetkestä, kun järkyttävä puhelu tavoitti vanhemmat, kesti kaksi vuorokautta, ennen kuin he pääsivät Bahamalta Emilien luokse. Monet lentokentät oli suljettu myrskyn ja sankan lumentulon vuoksi. Tuula ja Carl-Gustaf lensivät yksityiskoneella Miamiin, sieltä Washingtoniin, ja sieltä New Yorkin kautta Helsinkiin.

”Emilie, äiti tässä!”

Tuula valvoi herkeämättä teho-osastolla Emilien sängyn vieressä aina kun se sallittiin. Soitti musiikkia, jota Emilie rakasti. Lauloi ja lauloi, suomeksi ja ruotsiksi, vaikka lääkärit eivät antaneet mitään toivoa siitä, että Emilie kykenisi kuulemaan. Tuula puhui puhumistaan ja silitti lyhyeksi ajettua tukkaa ja tehohoidon vuoksi mittalaitteisiin kytkettyä kehoa.

Emilien diagnoosi oli kolarin aiheuttama vaikea aivovamma, niskamurtuma ja kolmen hermon repeytymä oikeassa olkapäässä. Aluksi hän oli täysin halvaantunut. Aivopaine nousi, ja pään alueella tehtiin useita leikkauksia – kaiken kaikkiaan yhdeksän. Lääkärit eivät uskoneet, että Emilie heräisi koomasta.

”När trollmor hag lagt de elva små trollen… Ho aj, aj, aj, aj buff…”, Tuula hyräili Emilien korvaan.

Peikkoäidin kehtolaulu oli ollut yksi Emilien lapsuuden lempilauluista.

Kolme viikkoa koomassa maattuaan Emilie reagoi äidin ääneen, avasi silmät ja liikahti Tuulaa kohti. Silmistä näki, että hän oli edelleen poissaoleva, mutta äidille tuo hetki antoi valtavasti toivoa.

– Päätin tehdä kaikkeni, jotta hän palaisi elämään. Kukaan lääkäreistä tai hoitajista ei uskonut, että hän ymmärtää puhetta, mutta minä tiesin, Tuula sanoo.

Ennen onnettomuutta Emilie oli iloinen ja liikunnallinen nuori.

Ensimmäinen hymy

Emilie nukkui ja nukkui. Meni päiviä ja viikkoja, ettei hän jaksanut muuta. Läheisille oli suuren onnen hetki, kun hän välillä avasi silmänsä. Kaikkien tuntema hymy palasi pian Emilien kasvoille. Perheen hymytyttö oli tullut takaisin.

Ensin Emilie kommunikoi silmiä räpyttämällä, sitten vasemmalla kädellä. Peukalo ylös merkitsi kyllä, peukalo alas merkitsi ei. Äiti ja siskot jumppasivat Emilien käsiä ja jalkoja, soittivat musiikkia ja lauloivat. Michael Jackson, Jamie Cullum ja Michael Bublé soivat kuulokkeissa. Musiikki oli ollut Emilielle tärkeää aina, se oli vielä tärkeämpää nyt.

Päivä päivältä ja leikkaus leikkaukselta Emilien kunto alkoi parantua. Kun Emilien vasemman jalan varpaat liikkuivat ensimmäisen kerran, avattiin samppanjapullo. Vasemman puolen toiminnot palautuivat vähitellen kokonaan, paitsi käsi ranteesta ylöspäin. Oikea puoli oli kokonaan halvaantunut.

Syksyllä 2010 Emilien vasempaan käsivarteen tehtiin iso leikkaus, jossa siirrettiin toimivia hermoja vaurioituneiden tilalle. Sen ansiosta käsi toimii nyt täysin kyynärpäähän saakka, vain olkapää ja -varsi eivät toimi.

Ensimmäisistä kuudesta kuukaudesta onnettomuuden jälkeen Emilie ei muista mitään. Hän vietti sairaalahoidossa kokonaisen vuoden, Töölössä, sitten Meilahdessa ja Ortonissa. Äiti oli hänen vierellään jokaisena päivänä.

Emilien onnettomuuden jälkeen Tuula jättäytyi pois töistä.

Elämää symbioosissa

– Minusta tuli vaativa äiti. Minut varmaan muistetaan sairaaloissa kamalana tyyppinä, joka ei aina totellut eikä sopeutunut. Olin usein tosi vihainen, Tuula kertoo nyt, seitsemän vuotta onnettomuuden jälkeen.

Sairaanhoitajana työskennellyt Tuula ei pelännyt kertoa näkemyksiään ja tehdä myös omia ratkaisuja, jos Emilien hyvinvointi tuntui sitä vaativan. Hän jumppasi jäseniä, jotta ne eivät jäisi virheasentoihin, vaikka hoitajat sanoivat sen olevan turhaa. Hän vahti kääntämistä, ettei Emilie saisi makuuhaavoja. Oli miljoonia pieniä ja isoja asioita, joissa Tuula koki, että hänen ”piti aukaista iso suunsa”.

– Elimme kuin symbioosissa pari ensimmäistä vuotta onnettomuuden jälkeen. Kun Emilien tila vaati letkuruokintaa, minäkään en pystynyt syömään ja laihduin luurangoksi. Unohdin itseni kokonaan, Tuula sanoo.

He olivat olleet hyvin läheisiä jo entuudestaankin. Kuopus ja äiti olivat olleet paljon kahdestaan, kun isommat siskot olivat jo muuttaneet omilleen ja perheen isä oli töissä Turussa tai ulkomailla työmatkoilla, viimeiset vuodet Freeportissa Grand Bahaman saarella.

Onnettomuuden jälkeen Tuula ei enää palannut työelämään vaan omistautui Emilien auttamiselle. Koko perheen elämä heilahti pois raiteiltaan pitkäksi aikaa. Tuulan päivät kuluivat sairaalassa, illat paperiasioita hoitaen ja elämää uusiksi järjestäen. Korvaukset ja kuntoutukset eivät tulleet itsestään, vaan tarvittiin anomuksia, todistuksia, sitkeyttä ja valtavasti taistelutahtoa.

– Prosessissa oli niin monta vaihetta, ettei kaikkia jaksa edes muistella. Emilielle useita leikkauksia tehnyt aivokirurgi Juha Hernesniemi jaksoi aina valaa meihin uskoa, Tuula kertoo.

Suru iskee

Meni kokonainen vuosi, ennen kuin Tuula lopullisesti ymmärsi, mitä onnettomuus oli heiltä vienyt. Kun Emilietä kuljettava auto starttasi sairaalan pihalta kohti aivovamma- ja selkäydinvammapotilaiden kuntoutuskeskus Synapsiaa ja sosiaalihoitaja alkoi kertoa Tuulalle tulevan elämän realiteeteista, tämä repesi itkuun.

– Ulvoin täysillä siinä sairaalan pihalla. Lahjakkaasta Emiliestäni ei tule insinööriä, ei laivanrakentajaa eikä pianistia, Tuula sanoo.

Tyttö, joka oli ollut ilmassa jokaisessa valokuvassa – hän oli niin kova tanssimaan ja hyppimään – ei pomppisi enää koskaan omin jaloin.

Tuula ei ollenkaan pidä sanasta sopeutua.

– En oikeastaan tiedä, voiko tähän koskaan sopeutua. Voiko sitä edes vaatia?

Kolme vuotta sitten Emilie muutti Helsingin Jätkäsaareen omaan asuntoon, vaikeavammaisten palveluasumisen yksikköön. On tärkeää, että Emilie pärjää myös sitten, kun äiti ei enää ole auttamassa.

– Minun loppuelämäni tärkein tehtävä on valmistaa Emilietä selviytymään myös ilman minua.

Tuulan hartain toive on, että Emilie pystyy vähitellen ottamaan vastuuta omasta elämästään.

– Ja että hänen elämänsä on elämisen arvoista, Tuula sanoo.

Liikkumisen ja kommunikoinnin lisäksi äidin on pitänyt opettaa arkisia asioita peseytymisestä pukemiseen.

Nyt Emilie pystyy esimerkiksi syömään itsenäisesti, käyttämään tietokonetta, meikkaamaan, keittämään kahvia ja valmistamaan ja lämmittämään ruokaa. Asunnossaan hän liikkuu mittatilauksena valmistetun jalkatuen, kepin tai pyörätuolin avulla, ulkona enimmäkseen pyörätuolilla. Pukeutuminenkin onnistuu omin avuin – paitsi rintaliivien pukeminen, joka on yksikätiselle mahdotonta!

Myös henkinen prosessi vaati paljon: Kun Emilie heräsi koomasta, hän ei tiennyt kuka hän oli ja miksi hän ei pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Oman persoonan löytämiseen uudelleen meni useita vuosia.

Nykyään Tuula ja Emilie ovat taas enemmän kuin ketkä tahansa äiti ja tytär.

— Äiti on ihan paras. Hän on myös taitavin tulkkaamaan ajatuksiani. Äiti osaa lukea ja seurata ajatuksenkulkuani ja avustaa jo ennen kuin ehdin pyytääkään, Emilie sanoo.

Äidin lisäksi Emilien apuna on henkilökohtainen avustaja 15 tuntia viikossa.

Pikkuhiljaa Tuulakin on alkanut osata ajatella joskus myös itseään. Parin viime vuoden aikana hän on muutaman kerran lähtenyt matkalle myös yksin. Tosin vieläkin hänestä tuntuu pahalta vaikkapa herkutella ruoalla, ellei Emilie ole mukana.

Emilie pystyy keskustelemaan mistä vain iPadin ohjelman avustuksella.

Keskusteleminen onnistuu tabletin avulla

Emilien omassa kodissa on pitkä hylly täynnä laivojen pienoismalleja. Ne muistuttavat ammattihaaveesta, joka hänellä oli ennen onnettomuutta. Haaveen kariutuminen tekee kipeää: Emilie suree edelleen päivittäin sitä, ettei pysty opiskelemaan korkeakoulussa. On rankkaa nähdä vappuna muut nuoret juhlimassa opiskelijahaalareissaan.

Isän kanssa Emilie puhuu edelleen laivoista, niiden rakenteista ja ominaisuuksista. Hän ja isä ovat perheen insinöörityyppejä, kun taas äiti ja siskot ovat hoitoalalla.

– Äiti, Hélène, Christine… puhuvat… leikkaussalijuttuja… Minä en kestä, Emilie selittää osittain sanoin ja osittain kuvin, käyttäen apunaan iPadin ohjelmaa. Tabletin ruudulle hän valitsee sekä valmiita sanoja ja kuvia että tarvittaessa kirjaimia, joilla hän pystyy kirjoittamaan, mitä haluaa sanoa.

IPad on tärkeä väline, sillä kommunikointi ei pelkästään puhumalla onnistu, varsinkaan vieraiden ihmisten kanssa. Aivovamma haittaa Emilien kielellisiä valmiuksia, mutta autettuna hän pystyy keskustelemaan vaikka mistä.

Emilie on edelleen kiinnostunut luonnontieteistä, historiasta ja muodista ja lukee artikkeleita vaikkapa Kiinan muurista tai aivosairauksista. Hän seuraa maailman tapahtumia ja juttelee ystäviensä kanssa sosiaalisessa mediassa.

Emilie haluaisi myös mennä vierailulle Brändö Gymnasiumiin, lukioon, jossa itse kävi koulunsa, kertomaan tarinaansa. Että hitaillakin nopeuksilla voi sattua onnettomuuksia. Että pyörätuolissa oleva ihminen voi olla älyltään täysin normaali.

IPadilla on jo valmiina aihio esitykseksi. Sen taustalla soi Emilien soittama pianomusiikki, jonka hän äänitti ennen onnettomuutta.

Soittaminen on palaamassa taas osaksi Emilien arkea: ikkunan edessä hänen olohuoneessaan seisoo upouusi sähköpiano. Vei seitsemän vuotta, että hän halusi taas soittaa. Nyt on se hetki.

Vasen käsi toimii kuten ennenkin, joten Emilie soittaa vasemmalla kädellä sekä oikean että vasemman käden stemmat – tallentaa ensin toisen ja soittaa sitten sen päälle.

Kerran viikossa Emilie käy musiikkiterapiassa, joka on yksi viikon kohokohdissa.

Tuula ja Emilie ovat tutustuneet kuntoutuskeskuksessa muihin samassa tilanteessa oleviin perheisiin, joiden elämänilo ja rohkeus ovat tehneet vaikutuksen. Ja varsinkin Bahamalla, jonne Tuula vei Emilien jo puolitoista vuotta onnettomuuden jälkeen, he ovat saaneet kokea varauksetonta lämpöä. Siellä ei tanssimista haittaa se, että joku ei kävele omilla jaloillaan. Vahvat ja komeat tanssittajat kaappasivat Emilien käsivarsilleen ja pyörittivät kuin prinsessaa.

Silloin Tuula itki vähän ilosta, pimeän suojissa salaa, ja meni sitten itsekin mukaan tanssiin.