Ujuni Ahmedin nuoruus oli vaikea.
Ujuni Ahmedin nuoruus oli vaikea.
Julkkikset

Ihmisoikeusvaikuttaja Ujuni Ahmed koki yhteisössään paineita, koska ei mennyt nuorena naimisiin: ”Olin viimeinen jäljelle jäänyt”

Tyttöjen oikeuksien puolustaja Ujuni Ahmed on kipuillut etsiessään omaa tietään. Hän rakastaa somaliyhteisöään, mutta monet sen normeista ja odotuksista saivat hänet nuorena voimaan huonosti. Omanlaisen elämän eläminen kahden kulttuurin ristipaineessa vaatii rohkeutta.
Teksti: Piia Sainio Kuvat: Liisa Valonen ja Ujuni Ahmedin kotialbumi

Nyt äidit ja isät tässä maassa tietävät, että silpominen on väärin eikä sitä saa tehdä, ihmisoi­keusvaikuttaja Ujuni Ahmed, 33, sanoo rauhallisesti ja kaapii lusikallisen maapähkinävoilla maustettua tuorepuuroa kiposta. Istumme Helsingin Pasilassa neuvotteluhuoneessa, ja tarkoitus on puhua siitä, millainen nainen Ujuni on työroolinsa takana.

Ujunin työtä ei voi kuitenkaan sivuuttaa. Hän on vuosia puhunut väsymättä sen puolesta, ettei tyttöjä enää lähetettäisi silvottavaksi ulkomaille. Ja jos joku niin tekee, se on rikos. Asiaa selventävä lakimuutos on tulossa, mutta se ei suinkaan ole Ujunille ainut merkki onnistumisesta. Hänet on myös yritetty vaientaa.

– Se, että minua vastustetaan, on merkki siitä, että tieto on mennyt perille myös vähemmistökulttuureihin, hän sanoo.

Ujuni oli kolmevuotias, kun hän tuli Somaliasta Suomeen perheensä kanssa. Muslimimaan kulttuuri, uskomukset ja tavat elivät vahvana siinä itähelsinkiläisessä yhteisössä, jossa hän kasvoi tytöstä naiseksi. Ujuni on rikkonut monia normeja, joilla hänen yhteisönsä pyrki säätelemään tyttöjen ja naisten elämää. Miten hän aikoinaan uskalsi lähteä sille tielle?

– Yritin täyttää odotuksia, mutta rupesin voimaan pahoin. Jotta sain henkeä, minun oli pakko saada tehdä asioita, joita halusin.

Ujuni Ahmedille sekä suomi että somali ovat vahvoja tunnekieliä.

Ujuni Ahmedille sekä suomi että somali ovat vahvoja tunnekieliä. Vihanpurkaukset tosin tulevat useimmiten somaliksi. – Somaliyhteisössä on lupa käyttää ääntä ja näyttää tunteita.

”Minulta on odotettu täydellisyyttä pienestä saakka”

”Ujuni-nimi juontaa juurensa arabiankielisestä sanasta, joka merkitsee ’silmäni’. Sen antoi minulle enoni, jolta äitini pyysi merkityksellistä nimeä. Myös sisaruksillani on nimet, jotka merkitsevät jotain, kuten paratiisia tai profeettaa.

Kun sota syttyi, jouduimme jättämään kotimme Somaliassa. Lähtö tuli yhtäkkiä. Ensimmäisinä vuosina Suomessa matkalaukut olivat pakattuina, koska vanhempani olivat lähdössä takaisin.

Monet somalivanhemmat haluavat edelleen lapsistaan insinöörejä, lääkäreitä tai hoitajia, koska ne ovat hyödyllisiä ammatteja, jos kotimaahan palataan. Minullekin oli ennalta ajateltuna polku, johon kuuluivat lähihoitajaopinnot ja aikainen avioituminen.

Koin, että minun pitää suoriutua kaikesta hyvin, jottei vanhempieni ponnistelu olisi ollut turhaa. Tavallaan elän heidän unelmaansa, koska he olivat joutuneet luopumaan omista unelmistaan. Minulta on odotettu täydellisyyttä pienestä saakka. Kohtuullisuus on jotain, jota olen opetellut vasta myöhemmin. Minulla on esimerkiksi taipumus ylianalysoida tekemisiäni.

Pelkään myös koko ajan, että jotain menee pieleen. Edelleen jollain tasolla uskon kirouksiin, joilla meitä lapsia peloteltiin koraanikoulussa. Meille opetettiin, että jos ei elä sääntöjen mukaan, joutuu kirotuksi ja jotain pahaa tapahtuu.

Tänäkin päivänä ajattelen, että minut on kirottu, jos epäonnistun jossain.”

Uskonto on Ujuni Ahmedille tärkeä asia.

Uskonto on Ujunille tärkeä asia. – Uskonto on myös henkilökohtainen asia, jota ei pitäisi määritellä ulkopuolelta, hän sanoo.

ADD-diagnoosi selitti paljon menneisyydestä

”Lapsuuteni ja nuoruuteni vietin Itä-Helsingin Kontulassa. Koulussa tunsin usein itseni tyhmäksi. Myöhemminkin monessa kohtaa elämääni olen vähätellyt itseäni. Kesti pitkään ymmärtää, etten ole tyhmä vaan se tapa, miten koulussa opetettiin, ei soveltunut minulle.

Kaksi vuotta sitten sain diagnoosin ADD-nimisestä tarkkaavaisuushäiriöstä. Nyt minulla on syy sille, miksi olen tuntenut huonommuutta. ADD on niin kuin ADHD mutta ilman fyysistä levottomuutta. Kun lapsena istuin luokassa, mieleni kulki jossain muualla. En saanut kontaktia oikein keneenkään tai mihinkään.

Tarkkaavaisuushäiriötä ei huomattu koulussa ehkä siksi, että häpesin huonommuuttani ja yritin piilotella sitä sekä koulussa että kotona. ADD:stä johtuvia piirteitä saatettiin myös tulkita huonoksi käytökseksi.

ADD:hen kuuluu se, että pystyn keskittymään todella hyvin sellaisiin asioihin, jotka koen mielekkäiksi. Esimerkiksi lukemaan opin vasta toisella luokalla, mutta jo ekalla osasin väärentää isäni nimikirjoituksen koepapereihin – koska en todellakaan halunnut näyttää huonoja numeroitani kotona.

Peruskoulun jälkeen aloitin lähihoitajaopinnot, mutta ne lopahtivat, koska en halunnut sille alalle. Sen sijaan nuoriso-ohjaajan opinnot sain vietyä loppuun asti. Pystyin suorittamaan tutkinnon oppisopimuksella ja sain tehdä opinnäytteitä suullisesti.

Tätä nykyä minua auttaa keskittymisessä uusi harrastukseni, ammunta. Pari kolme vuotta sitten kokeilin mökillä ilmakivääriä ja huomasin, että ampuminen rauhoitti minua. Sain sitten syntymäpäivälahjaksi käynnin ampumaradalla ja jäin koukkuun.

Olen ihan hyvä ampumaan, olen saanut kehuja tarkkuudesta. Joskus olen ainut mimmi harjoituksissa. Tykkään treenailla kundien kanssa, he ovat aivan mielettömiä tyyppejä.”

Ujuni Ahmed harrastaa ammuntaa.

– Kesällä kävin Namibiassa työmatkalla ja pääsin ampumaan ulkona tarkkaan rajatussa maastossa paikallisten poliisien kanssa.

Tyttöjen päämäärä oli ryhtyä vaimoiksi ja äideiksi

”Kontulassa suurin osa ystävistäni oli poikia. Hengailin tosi paljon myös isoveljeni ja pikkuveljeni kanssa. Siinä on yksi syy siihen, miksi minun on ollut vaikea hyväksyä niitä rajoituksia, joita tyttöihin kohdistuu.

Ero oli selkeä. Kun olin tyttöjen seurassa, oli paljon enemmän asioita, joita emme saaneet tehdä. Musiikkia ei saanut kuunnella, eikä käyttää hajuvettä tai huulipunaa. Vaatetusta säädeltiin tarkoin.

Yhteisössäni ei ole kirjoitettuja sääntöjä. On vain normeja, ja jos niistä poikkeaa, saa sanomista. Myös perhe saattaa saada sanomista.

Yhteisön odotukset ja normit määrittelevät sen, mitkä elämänvalinnat ovat tärkeitä. Yläasteen jälkeen suurin osa suomalaisista luokkatovereistani ajatteli, että nyt elämä alkaa, kaikkea voi kokeilla. Somali-, kurdi- ja arabitaustaisten kavereiden kanssa me sen sijaan pohdimme, minkä polun valitsemme, jotta pian voisimme olla vaimoja ja äitejä. Minun oli siis pakko valita sellaisia kavereita, joiden kanssa pystyin keskustelemaan tilanteestani.

Teininä Ujuni Ahmed kävi salaa breakdance-tunnilla. – Luulen, että innostuin nimenomaan breikistä, koska siinä käytetään peittäviä ja väljiä vaatteita – kireät ja paljastavat asut eivät silloin kuuluneet minun maailmaani, Ujuni kertoo.

Teininä Ujuni kävi salaa breakdance-tunnilla. – Luulen, että innostuin nimenomaan breikistä, koska siinä käytetään peittäviä ja väljiä vaatteita – kireät ja paljastavat asut eivät silloin kuuluneet minun maailmaani, Ujuni kertoo.

Minulla oli tosi vaikeaa. Koin, etten kuulu mihinkään yhteisöön enkä tähän yhteiskuntaan. Olin näkymätön ihmisenä, jolla on omat tarpeet ja oma näkemys. Niihin aikoihin aloin käydä Tyttöjen talolla. Siellä huomasin, etten ollut ainut, joka tunsi niin.”

Silpomisaiheinen haastattelu jätti tyhjiön kokemuksen

”Tyttöjen talolla puhuttiin myös tyttöjen silpomisista. Minulle toimenpide oli tehty Jemenissä ennen kuin tulin Suomeen. Pohdin, miksi se tehtiin. Mitä se merkitsee? En saanut vastauksia ympäriltäni ja lähdin etsimään tietoa kirjoista ja netistä. Olisin halunnut puhua siitä jonkun kanssa, mutta en löytänyt ketään.

Tiesin, että täältäkin lähetettiin tyttöjä silvottavaksi ulkomaille, eivätkä suomalaiset viranomaiset puuttuneet siihen millään lailla. Minulla oli hätä. Jotain oli tehtävä. Vuonna 2007 annoin haastattelun Voima-lehdelle.

Opin kantapään kautta, ettei sooloilu kannata. Ennen haastattelua en hetkeäkään epäröinyt, mutta jutun ilmestymisen jälkeen jäin tyhjiöön. Sain ainoastaan negatiivista palautetta ja mikä pahinta, en nähnyt keskustelun jatkuvan enkä saanut yhteydenottoa keneltäkään, joka olisi halunnut tehdä jotain sille, että Suomessa loukataan ihmisoikeuksia. Oli vain täysi hiljaisuus.

En tiennyt täsmälleen, millaista reaktio­ta odotin, mutta tiesin, että se olisi ollut erilainen, jos valkoinen nuori tyttö olisi kertonut, että hänen kehostaan yksi osa on otettu pois.

Vuosien varrella mielessäni voimistui ajatus siitä, etten voi luottaa siihen, että suomalainen yhteiskunta ymmärtää, mistä on kyse – ellen sitten itse tee asialle jotain.

On niitä, jotka pitävät minua määrätietoisena ja vahvana naisena. Sitten on niitä, jotka ajattelevat, että olen huono esimerkki muille. Minun pitää olla todella tarkka, etten lähde tekemään mitään vain miellyttääkseni muita.”

Pariisin-matkalla 2018 Ujuni Ahmed vieraili suurmoskeijassa. – Niin Lontoossa kuin Pariisissakin monet moskeijat ovat kauniita.

Pariisin-matkalla 2018 Ujuni vieraili suurmoskeijassa. – Niin Lontoossa kuin Pariisissakin monet moskeijat ovat kauniita.

”Muistan sen päivän, kun ensi kertaa näytin kaulani”

”Joka kerta, kun pukeudun johonkin julkiseen tilaisuuteen, mietin sitä, kuinka paljastava asuni on. Kriittisimmät kohdat ovat napa, vatsan seutu, kaula, hiukset ja säärten yläosa. Tiettyjä vaatteita en käytä koskaan, esimerkiksi rintavaon paljastavaa yläosaa en pukisi päälleni.

Joku voi ajatella, että pukeudun paljastavasti. Muistan itsekin sen päivän, kun ensimmäistä kertaa näytin kaulani. Ajattelin, että jotain pahaa tapahtuu ja että varmaan kuolen. Syyllisyyden tunne oli niin kamala.

Parikymppisenä asuin Lontoossa perheeni kanssa. Siellä romuttui kulissi, joka minulle täällä Suomessa oli rakennettu sen suhteen, minkätyyppinen musliminaisen tulee olla. Lontoolaiset musliminaiset näyttivät aivan erilaisilta kuin mihin olin tottunut. Esimerkiksi moskeijaan tuli naisia ilman huivia. Joillakin taas oli hattu päässä.

Pukeutumiseen ja ulkonäköön liittyviä sääntöjä on perusteltu uskonnolla. Minulle se ei mene perille. Uskon siihen, että Jumala määrittelee ihmisen tekojen eikä pukeutumisen kautta.

Huivin käytöstä en ole luopunut. Pukeutuessani mietin ennemminkin sitä, peitänkö hiukseni vai en. Esimerkiksi kun pidän turbaania, ajattelen, että sekin on huivi, koska se peittää hiukset.

Oli aikoja, jolloin pidin itseni piilossa. Minun oli vaikea edes ajatella kehoani, koska kyse oli aina siitä, mitä pitää peittää ja mitä ei saa peittää. Kehoni tarkoitus oli ennalta määritelty: se oli vain lasten saamista varten.

Alastomuus muiden nähden on minulle haasteellista. Jos uisin uimapuku päällä julkisella paikalla, tuntisin olevani alasti. Se olisi epämiellyttävää. Jos alastomuutta on aina seksualisoitu, sitä on vaikea nähdä toisin.

Nyt minun on hyvä olla tässä kehossa. Enää en kipuile. Jokin minussa sai aikaiseksi sen, että teininä lähdin harrastamaan tanssia, vaikkakin salaa vanhemmiltani. Breakdance-tunneilta alkoi prosessi, jonka aikana opin näkemään kehoni eri tavalla. Breikissä minua kiehtoi uhmakas asenne. Siinä otetaan tila. Enkä halunnut jäädä näkymättömäksi.

Kesti pitkään ymmärtää, että tämä on minun kehoni ja saan viestiä sillä, mitä haluan.”

Pandemian alussa 2020 Ujuni Ahmed juonsi Ylen somalinkielisiä koronauutisia.

Pandemian alussa 2020 Ujuni juonsi Ylen somalinkielisiä koronauutisia.

”Uskon avioliittoon ja ikuiseen rakkauteen”

”Ennen sotaa Somalia oli yksi Afrikan demokraattisimmista valtioista, jossa naiset kulkivat hiukset auki ja lyhyissä mekoissa. Eikä pakkoavioliittoja ollut. Minäkään en ole ollut pakkoavioliiton uhan alla, mutta yhteisön normit ovat asettaneet perheeni sellaiseen asemaan, jossa suositaan aikaisia avioliittoja.

Kun olin parikymppinen, keskustelu pyöri jatkuvasti siinä, milloin menen naimisiin ja perustan perheen. Olin ’viimeinen jäljelle jäänyt’. Kun olin 25-vuotias, kysymys kuului, haluaako kukaan enää edes mennä kanssani naimisiin.

Pitkään ajattelin, että minussa on jotain vikaa. Enää en ajattele niin. Rakkaus ei voi olla pakotettua.

Lapsena rakastin prinsessatarinoita – Tuhkimoa, Kaunotarta ja hirviötä. Kouluikäisenä ajattelin, että jonain päivänä muutan Hollywoodiin ja jätän tämän kaiken taakseni. Se oli pakokeino todellisuudesta.

Uskon ikuiseen rakkauteen ja siihen, että kun löydän sen oikean, olemme aina yhdessä. Uskon myös avioliittoon. Se merkitsee sitoutumista. Näissä asioissa olen vanhoillinen.

Mielestäni tasa-arvo toteutuu parisuhteessa parhaiten silloin, kun kummallakin on yhtäläiset mahdollisuudet toteuttaa unelmiaan ja olla vapaita.”

Ensi talvena Ujuni on lähdössä Somalimaahan kirjailija Elina Hirvosen kanssa. Tarkoitus on kirjoittaa tulevaan kirjaan luku identiteetistä.

Ensi talvena Ujuni on lähdössä Somalimaahan kirjailija Elina Hirvosen kanssa. Tarkoitus on kirjoittaa tulevaan kirjaan luku identiteetistä.

”En jaksaisi suurperheen äidin työmäärää”

”Mogadishussa on aina hälinää, öisinkin. Olin siellä käymässä pari vuotta sitten, ja ero vaikkapa yöhön Suomessa kesämökillä oli suuri. Hiljaisuus on minulle vaikeaa, jopa ahdistavaa. Vuosia nukuinkin niin, että pidin telkkaria päällä.

En ikinä haluaisi jättää somaliyhteisöä, koska siellä on vaikea kokea yksinäisyyttä. Esimerkiksi vanhus ei asu siellä yksin, vaan joku on aina hänen luonaan. Pienenä jaoin huoneeni siskojen kanssa ja totuin siihen, että vieraita tuli ja meni. Yhteisö loi minulle turvallisuuden tunteen.

Perheeni kanssa olen läheinen. Siskollani on kolme lasta, jotka ovat usein luonani. Somaliksi äidin sisko on hawaryar eli pieni äiti. Siskonlapset eivät siis ikinä kutsu minua tädiksi taikka nimellä, vaan olen heille lähes toinen äiti.

Toivon, että lapsia siunaantuu minullekin jonain päivänä, mutta en haaveile suuresta perheestä. En jaksaisi sitä työmäärää. Arvostan äitiäni, joka kasvatti kahdeksan lasta. Eräs yhteisömme kauneimmista asioista on se, että lasten hoito ja kasvatus jaetaan. Jos joskus saan lapsia, he eivät ole pelkästään minun ja lasten isän harteilla.”

Juttu on ilmestynyt Annassa 35/2021.

X