Iida Turpeinen ei olisi ikinä arvannut, että tekisi jättihittikirjan tiedehistoriasta – kaikki alkoi erikoisesta peruskoulun TET-harjoittelusta
Finlandia-palkintoehdokas Iida Turpeinen ei jännittänyt esikoiskirjansa julkaisua, koska elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen.
Iida Turpeinen kirjoitti Elolliset-romaaniaan äitiyslomallaan.
Finlandia-palkintoehdokas Iida Turpeinen ei jännittänyt esikoiskirjansa julkaisua, koska elämässä on muutakin kuin kirjoittaminen.
Iida Turpeinen, 36, poikkeaa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kahvilaan aina, kun kirjoittaminen takkuaa. Nopea kierros puutarhan ympäri ja kahvi. Sitten hän on valmis palaamaan tekstin ääreen. Iidan esikoisromaani Elolliset on kerännyt tänä syksynä tunnustuksia Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnosta Finlandia-ehdokkuuteen. Esikoiskirjailijaa teoksen saama huomio hämmentää.
– Kirjan menestys on hurjaa, odottamatonta ja hassua. En olisi arvannut, että tieteen historiaa käsittelevä romaani herättäisi tällaista kiinnostusta. Toisaalta on ollut ihana huomata, miten yllättävä aihe voi puhutella lukijoita. Kauneinta tässä kaikessa on, että nyt minulla on lupa tehdä lisää. Tämä on vasta alkua, ja se tuntuu ihanalta.
Iida käsittelee romaanissaan sukupuuttoa ja luontokatoa stellerinmerilehmän kautta. Nopeasti sukupuuttoon kuollut laji valikoitui sattumalta, kun Iida kierteli Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.
”Minusta tulee helposti levoton, jos en pääse luontoon.”
– Katseeni osui merilehmän luurankoon ja kylttiin, jossa kerrottiin, että laji hävisi 27 vuotta sen jälkeen, kun se kuvattiin tieteelle, ja että maailmassa on tallella vain muutama luuranko. Oivalsin, että tässä olisi eläin, jonka kautta pääsisin tutkimaan tieteen historiaa ja kertomaan luontokadosta ja sukupuuttojen aatehistoriasta. Stellerinmerilehmän tarinahan on oikeastaan kertomus sukupuuttokäsityksen synnystä. Lajin nopean häviämisen johdosta tiedeyhteisö tajusi, että ihminen voi aiheuttaa toisen lajin sukupuuton.
”Kirjoittamisen hetket tulivat aina yllättäen vauvan nukahdettua”
Iida Turpeinen kiinnostui luonnontieteistä lapsena viettäessään aikaa äitinsä työpaikalla Harakan saaren luontokeskuksessa Helsingissä. Hän suoritti siellä peruskoulun TET-harjoittelunsa kuljettamalla planktontutkijoille näytteitä saaren lammista.
– Luonto on aina kiehtonut minua. Olen mökki-ihminen ja nautin päästessäni luonnonhelmaan kesämökillämme Mäntsälässä. Siellä ei tule katsottua edes kännykkää. Minusta tulee helposti levoton, jos en pääse luontoon.
Iida Turpeinen valmistelee parhaillaan väitöskirjaansa luonnontieteiden ja kirjallisuuden risteymistä. Esikoiskirjan kirjoittamisessa vierähti seitsemän vuotta. Neljä- ja yksivuotiaiden lasten äiti viimeisteli romaaninsa vanhempainvapaalla. Toisin kuin voisi ehkä kuvitella, pikkuvauvan kanssa kirjoittaminen olikin ihanaa.
– Kirjoittamisen hetket tulivat aina yllättäen vauvan nukahdettua. Keitin kahvit ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan. Se oli rituaali, jonka avulla siirryin tunnelmasta toiseen. Sitten kirjoitin viisi minuuttia tai kolme tuntia riippuen siitä, miten pitkään vauva nukkui. Olin ihanassa kuplassa, jossa oli vain vauva ja kirjoittaminen. Minulla oli täydellinen rauha ajatella.
Iida Turpeinen: ”Äitiys on vienyt menestymisen paineen”
Vanhemmuuden ansiosta ajatus kirjan julkaisemisesta ei jännittänyt, koska elämässä oli muutakin kuin kirjoittaminen.
– Äitiys on vienyt menestymisen paineen, kun asiat ovat asettuneet oikeaan mittakaavaan. Vaikka kirjoittaminen on tärkeää, se ei ole lopulta niin tärkeää. Minulla on muitakin rooleja elämässäni.
Lapsia eivät hetkauta äidin palkinnot tai menestys.
– Se jotenkin konkretisoitui, kun nelivuotiaamme mietti kuullessaan Finlandia-ehdokkuudestani vain sitä, tarkoittaisiko se, että äiti joutuisi olemaan paljon poissa kotoa.
Iida Turpeinen nauttii päästessään jakamaan omia kiinnostuksen kohteitaan lastensa kanssa ja huomatessaan heidän innostuksensa Luonnontieteellisessä museossa tai vaellusretkellä.
– Pienten lasten kanssa reviiri supistuu, mutta samalla oppii katsomaan lähelle. Silloin voikin huomata, että ympärillä on vaikka mitä. Kotimme lähimetsässä on tutut oravat ja varisparvi, joiden elämää seuraamme. Sieltä löytyy aina uutta tutkittavaa.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 49/2023.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous