Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Annoin täyslaidallisen keski-ikäisille arvostelijoilleni – reaktio teki lopulta minutkin surulliseksi

Miehillä olisi ollut kaikki maailman perustelut vastahyökkäykseen. He olisivat voineet vaientaa vinoiluni parilla lauseella. He olisivat ­voineet puolustautua ja sanoa, että keskiluokkaisuus on mahtavaa. Mutta sen sijaan he valahtivat apeiksi ja sanattomiksi, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Teksti:
Anna Perho

Miehillä olisi ollut kaikki maailman perustelut vastahyökkäykseen. He olisivat voineet vaientaa vinoiluni parilla lauseella. He olisivat ­voineet puolustautua ja sanoa, että keskiluokkaisuus on mahtavaa. Mutta sen sijaan he valahtivat apeiksi ja sanattomiksi, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

”Lähetä itsellesi viesti tuonpuoleisesta”, kuului tehtävänanto.

Istuin toista päivää intensiivivalmennuksessa, joka tarkoittaa suomeksi sitä, että saa miettiä elämäänsä hieman viimeistä Instagram-storyaan (=koirani leikkii hassun näköisesti koripallolla) syvemmin.

”Mehän olemme pirun taitavia neuvomaan muita.”

Mahtava tehtävänanto. Mehän olemme pirun taitavia neuvomaan muita. Kun avun tarpeessa on ystävä, lapsi tai puoliso, neuvoja kyllä riittää. Pyytämättä ja runsaasti, annas kun minä. No sinunhan kannattaa. Minä tekisin näin. Ei se kuule niin vaikeaa ole. Ei se ole kuin mennä ja tehdä.

Mutta annas olla, kun pitäisi ratkaista omia ongelmia! Silloin meistä sukeutuu käsiään levitteleviä hölmöjä. Tai uhreja, jotka odottavat jonkun muun ratkaisevan hankalat kysymykset. Miksi? Mihin neuvojen ehtymätön virta silloin patoutuu?

Vastuuseen. Samalla hetkellä kun annamme ohjeen nousta pintaan alitajunnan suovedestä, joudumme ottamaan siihen kantaa. Joko tekemällä, mitä käskemme, tai pitämällä ne kurjuudet, joita noudattamatta jättäminen aiheuttaa.

Suosittu variaatio itselle suunnatusta neuvosta on pohtia sitä, mitä sanoisi nuoremmalle itselleen. Sille hellyttävälle pikku pöllöpäälle, joka ei tiennyt vielä oikein mistään mitään, vaikka luuli tietävänsä kaikesta kaiken. Sellainen olin itsekin, kunnes aikuistuin ja tajusin kuolevani lohduttoman vajavaisena, vaikka miten pinnistelisin.

Mutta se nuori nainen, mitä sanoisin hänelle? No, ehkä pyytäisin jättämään väliin pari ketkua poikaystävää ja olla värjäämättä hiuksia pinkiksi karamellivärillä. Mutta ei tämä oikein inspiroi. Nuoren itsen neuvominen on yhtä tyhjän kanssa. Se, missä ja mitä olemme juuri nyt, on puhtaasti menneisyyden tuotetta. Teimme ne valinnat, jotka teimme, ehkä tyhmyyttämme, ehkä siksi että ne tuntuivat aikanaan oikeilta. Ehkä emme kauheasti edes kelailleet astuessamme jollekin polulle. Yhtä kaikki emme pääse historiassa taaksepäin, joten vanhan minän konsultointi on lopulta vain väsähtänyt itsemyötätunnon muoto.

”Miksi pitäisin nuorempaa itseäni automaattisesti tyhmempänä?”

Pohtiessani vastausta tehtävään tulin ajatelleeksi samaa hommaa toisin päin: mitä nuorempi minäni sanoisi vanhalle? Miksi pitäisin nuorempaa itseäni automaattisesti tyhmempänä? Se tyttö nimittäin osasi pitää hauskaa! Se ei miettinyt olenko syönyt tänään riittävästi kasviskuituja tai olisikohan viisasta ostaa indeksirahastoa. Ehei! Se tyyppi meni ryskyen eteenpäin, ja piti sitä hienona elämänasenteena.

Yhtäkkiä muistini arkun sinetti murtui ja levitti eteeni koh­tauksen vuosikymmenten takaa.

Olin kavereideni kanssa laivaristeilyllä. Sellaisella, jolla kahdeksan tyyppiä ahtautuu halvimpaan mahdollisimpaan hyttiin juomaan elefanttikaljaa ja sekoilemaan – tai puhumaan henkeviä, kuten silloin sanottiin. Henkevien puhuminen oli ihanaa: oli paljon sanomista, ja täysi luotto.

Kun ajattelee olevansa kuolematon, jaksaa. Aamuyöllä istuimme laivan käytävällä, toistemme päälle puhuen, kun eteemme seisahtui kaksi suunsoittajaa. Miksi teillä on tuollaiset vaatteet, he kysyivät. Miksi te kuuntelette tuollaista musiikkia?

Minua otti päähän heidän asenteensa. He vaikuttivat vähättelevän meitä vain siksi, että he olivat ikäloppuja ja me emme.

Sanoin uhmakkaasti, että he näyttävät siltä kuin kaikki aikuiset: luovuttajilta. Julistin heidän elävän prototyyppistä, keskiluokkaista elämää, joka oli latteaa ja rakkaudetonta. Imitoin sitä miten he katsovat tv:stä rallikisoja ja aivokuolevat.

”Te”, minä paasasin, ”olette luovuttaneet. Sitä te olette, Luovuttajia!”

Miehillä olisi ollut kaikki maailman perustelut vastahyökkäykseen. He olisivat voineet vaientaa vinoiluni parilla lauseella. He olisivat ­voineet puolustautua ja sanoa, että keskiluokkaisuus on mahtavaa. Mutta sen sijaan he valahtivat apeiksi ja sanattomiksi. Disco Moonlightin taika pakeni heidän olemuksestaan, ja laivan hissistä tuli kurpitsavaunu, joka kuljetti heidät kohti krapulaa ja kotiinpaluuta.

En minä pahalla, olisin halunnut sanoa, sillä heidän lannistuneisuutensa teki lopulta minutkin hieman surulliseksi. Toivottavasti heillä oli kuitenkin hauskaa vielä joskus, vaikka sitä rallia katsoessa.

Palasin luentosaliin. Pureskelin kynää, ja sitten kirjoitin mustakantiseen vihkoon: älä koskaan luovuta.

 

Lue myös Anna Perhon henkilöhaastattelu: Anna Perho potee yhä huijarisyndroomaa valmentajan työssään: ”Kehitin itselleni laulavan missin oireyhtymän”

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X