Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Miksi Superäiti elää yhä, vaikka Teräsmiehen kohtalo opetti meille kryptoniitin tärkeyden?

Superäiti on täydellinen joka suhteessa, vaikka ajankäytöllisesti se on mahdotonta. Miksi Superäidin ihanne on silti niin vahva, vaikka täydellisyyden vaatimuksella on niin monta kääntöpuolta, kysyy Anna Perho kolumnissaan.

Teksti:
Anna Perho

Superäiti on täydellinen joka suhteessa, vaikka ajankäytöllisesti se on mahdotonta. Miksi Superäidin ihanne on silti niin vahva, vaikka täydellisyyden vaatimuksella on niin monta kääntöpuolta, kysyy Anna Perho kolumnissaan.

Arvovaltainen The New York Times ihmetteli taannoin, miksi Superäiti elää edelleen, vaikka on vuosi 2021. Superäiti on hahmo, joka pelaa montaa peliä yhtä aikaa.

Ensinnäkin Superäiti on täydellinen äiti (vaikka laittaakin Instagramiin tunnollisesti joka toinen viikko, että ”voi ei, meidän Jade-Muumilla oli tänään eriparisukat päiväkodissa, mutta tällaista perhearki vaan on” -postauksen, jonka tarkoituksena on ”rohkaista” muita äitejä samanlaiseen silmittömään rentoiluun.) Hän huolehtii, että lapset eivät katso liikaa Netflixiä, että he syövät bioluomua, että he ovat läsnäolevan huolenpidon (= uusi termi, jonka vaalimisella stressataan vanhemmat kuoliaaksi) kohteena.

Lisäksi Superäiti käy töissä, muttei missä tahansa hommissa, vaan intohimotyössä, jossa hän pousaa housupuvussa ja #office­oftodayssa, joka ei koskaan ole nuhjuinen keittiönurkka, vaan singaporelaiselta pilvenpiirtäjäneukkarilta näyttävä tila.

Ja sitten on tietenkin fancyt ystävät, lasten harrastuspiirit, mielettömät kok­kaukset, kesämökkiprojekti, ja niin poispäin.

Myös lapseton saa lastattua elämänsä täyteen kohtuuttomia vaatimuksia.

Supernais-syndroomaan ei tarvita äitiy­den pyhää kruunua. Myös lapseton saa lastattua elämänsä täyteen kohtuuttomia vaatimuksia. Mistä siinä on kyse?

Ainakin siitä, että supersyndroomasta kärsivä ei osaa määritellä itselleen rajoja. Mikä on tarpeeksi? Mikä riittää?

Kirjailija David Sedaris on lanseerannut metaforan, jossa neljä keittolevyä edustaa elämän eri osa-alueita: perhettä, terveyttä, työtä ja sosiaalista elämää.

Yhden levyn taktiikka toteutuu vaikkapa huippu-urheilijan elämässä aktiiviaikana: urheilu – eli työ – menee kaiken muun edelle, ja siitä ehkä seuraa suurta menestystä. Mutta myös paria kolmea levyä luukuttamalla voi menestyä ihan mukiinmenevästi. Ei ehkä nouse Nesteen pääjohtajaksi, mutta aika kovaksi tekijäksi kuitenkin, samalla kun pystyy edelleen muistamaan lastensa nimet.

Neljän levyn taktiikka sijaan on mahdotonta, vaikka sitä moni yrittääkin. Ja juuri se johtaa alituiseen vajavaisuuden tunteeseen. Toisen kirjailijan, James Clearin, mukaan levyteoria pakottaa meidät ymmärtämään, että elämä on, tattadaa, valintoja. Kun valitset lautaselle jotain, joudut jättämään jotain pois. Ajankäyttö on aitoa nollasummapeliä.

Usein yhden levyn polttaminen edellyttää sitä, että joku muu huolehtii samaan aikaan toisista levyistä.

Lapset viedään päivähoitoon, jotta voimme keskittyä työlevyyn. Levyt laittavatkin meidät pohtimaan arvojamme. Jokainen vanhempi varmasti haluaa viettää aikaa lastensa kanssa, mutta toisaalta samat ihmiset haluavat myös toteuttaa itseään töiden kautta ja tavata siellä älyllisiä aikuisihmisiä. Ja rahaakin pitää saada.

Pointtina on ylipäätään muotoilla itselleen riittävyyden rajat.

Tällöin arvokysymyksestä tulee ajankäyttökysymys: jos haluan pitää kolmea levyä – vaikkapa terveyttä, perhettä ja työtä – päällä, mikä olisi riittävä määrä aikaa kullekin osa-alueelle? Ja miten voisin käyttää itselleni suoman levyajan mahdollisimman taiten hyväkseni?

Pointtina on ylipäätään muotoilla itselleen riittävyyden rajat. Jos ei edes itse tiedä, mikä on itselle tarpeeksi, miten maailma voisi vastata ”antakaa minun jo olla” -vaateisiimme?

Paperilla yksinkertaista, mutta käytännössä Superihmisen viitan alla sykkii usein huolestunut sydän. Se kysyy, olenko hyvä ihminen, jos en tee kaikkea koko ajan? Pitävätkö ihmiset minua laiskurina? Olenko huono vanhempi, joka pilaa lastensa elämän niin että he nuuhkivat pian tinneriä, koska en tehnyt heille kummituksen muotoisia kookospalloja Halloweeniksi?

Superihmisen on hyvä muistaa opettavainen tarina Teräsmiehestä. Hänen hahmonsa oli viritetty sarjakuvapiirtäjien pöydällä ylivertaiseksi. Sitten julkaisijat alkoivat huomata Teräsmiehen suosion hiipuvan. Syy? Hän oli liian ylivoimainen. Ylivoimainen täydellisyys ei ole kiehtovaa. Se on luotaantyöntävää, tylsää.

Siksi piirtäjät keksivät kryptoniitin. Se on mineraali, joka heikentää Supermiestä. Suosio kääntyi nousuun, kun ylivertaisuudesta palattiin inhimillisyyteen: siihen, että teräksestä valettu pärjää paremmin, kun runkoon lisätään hieman haurautta.

Anna Perho

Anna Perho on on kirjoittaja ja valmentaja, joka on aina joko innostunut tai vihainen.

X