Kolumnit

Anna Perhon kolumni: Unelmieni kaupungissa muuttuisin ihmiseksi, jolle on luontevaa käyttää lierihattua

Esteettisyys lisäisi suomalaisten kaupunkien vetovoimaa, mutta se ei yksinään riitä. Mystinen x-faktori saa ikävöimään paikkaa jo sinne saapuessa, Anna Perho kirjoittaa.
Teksti: Anna Perho

Kun olin aamuradiossa töissä, pidimme listaa hyvistä, ajattomista aiheista, joita käsitellä huonoina uutis­aamuina. Listalla oli aiheita lapsuuden makumuistoista ”kumman tekisit”­ -kilpailuun.

Yksi aiheista oli ”naisten kaupunki”. Sen piti olla verbaalinen kuvitelma siitä, millainen olisi paikka, jossa asuisi pelkästään naisia.

Stereotyypeille herkän ilmapiirinkin keskellä uskallan väittää, että kaupungissa olisi paljon lifestyle-kauppoja (ne eroavat vaatekaupoista siten, että niissä myydään kimonojen lisäksi saippuaa ja huonetuoksuja). Olisi ihanan mummilan tasoinen päivähoito, Insta­gram-ystävällisiä muffinikahviloita, kukin koristeltuja aukioita, ei pelottavia puistoja laisinkaan.

Tämä tuli mieleeni, kun lukaisin aluekehitysasiantuntija Timo Aron kolumnin, joka käsitteli ”feminististä elinvoimapolitiikkaa”. Se on sitä, että kunnat suuntaisivat katseet siihen, mikä saisi nuoret naiset palaamaan opiskelujen jälkeen kotiseudulle.

”#Notallmen, kuten nykyään sanotaan, mutta kärjistetysti näin: naiset lähtevät, miehet jäävät.”

Palaavien naisten mukana kotiseudulle tulisi koulutetumpaa väkeä, suvaitsevaisuutta ja eteenpäin katsovaa ajattelua. Vetovoimaa, minkä perään kuntien työpajoissa haikaillaan. Nyt niin tapahtuu yhtä harvemmin. #Notallmen, kuten nykyään sanotaan, mutta kärjistetysti näin: naiset lähtevät, miehet jäävät.

Teksti inspiroi pohtimaan, mikä itselle olisi tärkeää. Mikä saisi palaamaan tai ylipäätään liikkeelle sieltä, missä viihtyy nyt?

Mieleen tulee niitä tavallisia asioita, turvallisuutta ja luontoa, mikä on itse asiassa koko Suomen kuvaus. Täällä on vaarallista vain, jos tunnustaa että MM-95 ei tuntunut itsestä oikein miltään, tai että ei tykkää saunomisesta tai karjalanpaistista.

Ja luontoa pursuaa joka nurkalta. Helsingissäkin kaupungin työntekijät pyytävät anteeksi, jos jostain pitää kaataa lahonnut lehmus.

”Suomalaisia kirkonkyliä vaivaa oksennukselta näyttävä masennusarkkitehtuuri.”

Plussaa tulisi siitä, jos rakennetussa ympäristössä olisi edes jonkinlainen esteettinen järki. Suomalaisia kirkonkyliä vaivaa oksennukselta näyttävä masennusarkkitehtuuri. Ei ole sattumaa, että vanhaan Porvooseen tai ruukkialueille matkustaa bussilasteittain ihmisiä kauneutta katsomaan. Se on Suomessa harvinaisempaa kuin sateeton juhannus.

Entä palvelut? Netistä saa mitä tahansa pomppulinnasta kultaharkkoon. Suola ja sokerikin kannetaan pian joka paikassa kotiovelle. Kauppoja siis tarvitaan yhä vähemmän, mutta olisipa edes yksi kyläravintola, josta saisi sellaista ruokaa, ettei tekisi heti mieli soittaa Kuppilat Kuntoon -ohjelmaan.

Itselleni vetovoimaisin asia on kuitenkin sellainen, mitä ei voi määritellä. Se on mystistä kuulumisen ja kaipuun yhdistelmää; sitä että ikävöi paikkaa jo ennen kuin on ehtinyt purkaa ensimmäistäkään laukkua.

Ja sitä, että voi kuvitella hetken olevansa joku toinen. Mielenkiintoisempi versio itsestään, vapaampi ja sellainen, että kokee aivan luontevaksi käyttää lierihattua.

Eräs tuttuni piirsi ja tarinoi aikanaan upean mielikuvituskaupungin. Sinne hän pienenä livahti, kun ei kestänyt kiusaamista. Hän loi itselleen maailman, jonka asukkaat hän valikoi. Asukkaat asuivat upeissa vanhoissa kivitaloissa, joissa oli siroja torneja ja ystävällisiä hiiriä.

Kannamme samanlaista fantasiaa mielessämme silloin kun ajattelemme paikan vaihtamisen muuttavan kaiken. Yliarvioimme kykyämme muuttua joksikin toiseksi, kuvittelemme että voisimme olla kuin Madonna, jonka ura alkoi, kun hän hyppäsi New Yorkiin tullessaan taksiin ja pyysi kuskia viemään hänet ”sinne, missä kaikki tapahtuu”. Ja sitten hän muuttikin maailmanhisto­riaa.

”Naisten kaupunki on olemassa, mutta se on rujompi kuin saduissa.”

Naisten kaupunki on olemassa, mutta se on rujompi kuin saduissa. Se on kokoelma tarinoita, tulkintoja ja muistoja, jotka värittävät tunnelmaa, vaikka olisimme missä.

Naisten kaupunki pysyi listalla melkein viisi vuotta, mutta sitä ei koskaan käsitelty. Ehkä siksi, että kaikki hauska liittyy aina lopulta johonkin todelliseen, eikä naisten kaupunki ole sitä. Se on kuvajainen, jota kannamme sisällämme. Paikka, jonne ei voi muuttaa, vaan joka muuttaa sinne, minne ikinä kuljemmekin.

X