Kolumnit

Juha Itkosen kolumni: Kun helle hellii, on syytä tuntea kauhua 

Tästä tämä vain lämpenee, nopeasti ja vääjäämättä, ja seuraukset ovat pelottavat. Pelottava on myös toivottomuuden horisontti, joka hyödyttää myös ääriliikkeitä, kirjoittaa Juha Itkonen kolumnissaan.
Teksti: Juha Itkonen

Kirjoitan tätä kolumnia yli kolmenkymmenen asteen helteessä kesäpaikkamme aitassa. Tuuletin hurisee, mutta hiki valuu – osin myös tuskanhiki, sillä kesän muiden kiireiden lisäksi tässä lämmössä pitäisi vielä jaksaa viimeistellä syksyllä ilmestyvä romaani.

Samaan aikaan Helsingissä Elokapinan mielenosoitus jatkuu. Mannerheimintie on jälleen auki, mutta Senaatintorilla leiriydytään. Mielenosoittajat vaativat Suomen hallitukselta muun muassa hiilidioksidipäästöjen nollaamista viiden vuoden sisällä ja ilmastohätätilan julistamista.

Kun seuraa sosiaalista mediaa, meneillään tuntuu olevan enimmäkseen kaikkea muuta kuin hätätila. Kaikkien aikojen kesäkuu, joku päivittää. Olisipa aina tällainen keli, kirjoittaa toinen. Ymmärtäähän senkin, harva toivoo koleaa kesää, mutta silti tuntuu kuin kyse olisi rinnakkaisesta, kauas menneisyyteen juuttuneesta todellisuudesta.

Tosiasia on, ettemme enää voi iloita kuumista kesäpäivistä tuntematta sydämissämme myös kauhua.

Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Tosiasia on, ettemme enää voi iloita kuumista kesäpäivistä tuntematta sydämissämme myös kauhua. Tästä tämä vain lämpenee, nopeasti ja vääjäämättä, ja seuraukset ovat pelottavat. Tiedämme tämän kyllä, meille on kerrottu. Elokapinalaiset pysäyttivät liikenteen, koska heidän mielestään emme usko.

Mielenosoitus on herättänyt kiukkua. Niin mielenosoitukset usein tekevät. Ilmastokriisi ja siihen kytkeytyvä biodiversiteetin väheneminen uhkaavat kiistatta koko ihmiskunnan elinehtoja, joten paljon pienempienkin murheiden takia mieltä on osoitettu, aivan niin kuin liberaalissa demokratiassa kuuluukin. Kyse on perustavanlaatuisesta oikeudesta.

Valituista keinoista ja niiden tarkoituksenmukaisuudesta sen sijaan voi keskustella. Elokapinan tapauksessa niistä on toden totta keskusteltukin, ja keskustelun seuraaminen on lisännyt tuskan­hikeni määrää. Välitön linnoittautuminen valittuihin asemiin tuntuu lohduttomalta, sillä ilmastokriisi nimenomaan on meitä kaikkia koskettava asia. Pitäisi päästä toisiamme kohti, ei syvemmälle poteroihin.

Ääriliikkeitä pelkään aina, edustivat ne sitten mitä tahansa.

En syytä elokapinalaisia ehdottomuudesta. Päinvastoin kunnioitan sitä. On täysin totta, että he tekevät ilmastokriisin eteen huomattavasti enemmän kuin meistä useimmat, muun muassa minä.

Kuitenkaan ei ole totta, ettei kukaan muu tekisi mitään. Suomen hallitus on kyllä asettanut kansainvälisessä vertailussa kunnianhimoiset ilmastotavoitteet. Helsinki sulki juuri kivihiilivoimalansa etuajassa. Globaalit yritykset muuttavat toimintatapojaan nopeasti, koska niiden yksinkertaisesti kannattaa tehdä niin. Toistuva väite siitä, että mitään ei tapahtuisi ja että muut kuin mielenosoittajat eivät välittäisi lainkaan, luo turhaan toivottomuuden horisontin, joka hyödyttää ääriliikkeitä.

Niitä pelkään aina, edustivat ne sitten mitä tahansa. Elokapinan teksteissä esiintyvä ajatus siitä, että ilmastokriisin ratkaiseminen vaatisi nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kumoamista, tuntuu tässä tuulettimen huristessa järkeenkäyvältä. Se on silti vaarallinen. Ei ole todellakaan mitään takeita siitä, että demokratiasta luopuminen auttaisi ilmastokriisin ratkaisemisessa millään tavalla. Itse uskon, että päinvastoin.

Muistaa kannattaa myös, että demokratia turhauttaa yhtä lailla myös kriisin kokonaan kieltäviä tahoja. Juuri äsken maailman mahtavin valtio oli kallistumassa ilmastodenialismin suuntaan. Nyt se on jälleen mukana Pariisin ilmastosopimuksessa. Näin kävi, koska Yhdysvalloissa järjestettiin viime syksynä vaalit, eikä Donald Trump kannattajineen onnistunut kumoamaan niiden tulosta.

Kun ajattelen maailmaa vuonna 2100, helteen aiheuttama pahoinvointi vatsassani vahvistuu.

Juuri nyt on to­siaan kuuma. On niin kuuma, että aivoni tuntuvat sulavan. On mahdollista, että tämän kolumnin ilmestyessä säärintama on vaihtunut, elokapinalaiset poistuneet kaduilta ja tunnelmat jäähtyneet. Ilmastokriisi unohtuu taas hetkeksi.

Kuitenkaan se ei saisi, sillä kukaan meistä ei pääse täältä pakoon. Monilla meistä on alaikäisiä lapsiakin. Minulla heitä on neljä. On mahdollista että he ovat elossa vielä vuonna 2100, ja kun ajattelen maailmaa vuonna 2100, helteen aiheuttama pahoinvointi vatsassani vahvistuu. Millaista täällä on silloin? Miten täällä voi elää? Onko meidän tässä ajassa elävien aikuisten mitenkään mahdollista ratkaista näin vaikeita kysymyksiä edes tyydyttävällä tavalla niin, että yhteiskuntarauha säilyisi ja emme alkaisi sotia keskenämme?

Tuskanhiki valuu, koska sen kuuluukin valua. Ahdistus tulee, sillä sen on tultava. Jää ahdistuksen muisto, joka pakottaa tekemään parhaansa, enemmän kuin tähän asti olen tehnyt. Toivon niin.

X