Kolumnit

Jyrki Lehtolan kolumni: Maailma tarvitsee lisää huvittunutta huokailua

Ei minua otettu järin vakavasti, ei mielipiteitäni ihasteltu, ja kun 14-vuotiaana ilmoitin äidilleni ja enolleni, että olen nykyään keskustapuoluelainen, he huokaisivat ja kaatoivat lisää viiniä laseihinsa, kirjoittaa Jyrki Lehtola.
13.6.2019 Teksti: Jyrki Lehtola

”Tule sellaisena kuin olet!”

”Ole oma itsesi!”

”Älä muutu vain siksi, että muut pitäisivät sinusta.”

Maailma on täynnä sanontoja, joiden idea on se, että ole oma itsesi. Ne kuulostavat kivoilta, ja periaatteessa uskomme niihin, vaikka käytännössä niitä ei juurikaan toteuteta.

Aikuiset ovat ymmärtäneet, että pidemmälle elämässä pääsee esittäessään parempaa kuin on, ja lapsemme saavat nykyään kärsiä siitä, että he eivät kelpaa sellaisina kuin ovat. Pitää olla parempi kuin on.

Luonnollinen, teeskentelemätön nykyteini makaisi juustonaksupussin sisällä ottamassa selfieitä. Sitä me aikuiset teimme omina versioinamme nuoruudessamme, mutta enää se ei riitä. Lapsen pitää jatkuvasti kehittyä, se ei kelpaa sellaisena kuin se on, sen täytyy harrastaa, liikkua, harrastaa määrätietoisemmin, seurata maailmaa, ottaa kantaa, lukea, kehittyä jatkuvasti paremmaksi.

Aikuisen olisi välillä hyvä muistella omaa nuoruuttaan. Sitä, jossa apatia oli energian synonyymi, tehtävistä yritettiin suoriutua mahdollisimman helpolla, liikoja ajatuksia ei ollut, ja ohhoh, kylläpä paha olut maistuikin hyvältä 16-vuotiaan suussa.

Enää mikään ei riitä. Tuttavaperheen 13-vuotiaan lapsen harrastuksen ohjaaja vaati kevätnäytöstä varten lisää ja lisää harjoitustunteja, koska ei ollut tyytyväinen lasten suorituksiin, joiden pelkäsi heijastuvan itseensä. Kun lapsi joutui lähtemään kesken iltaharjoitusten isoisänsä syntymäpäiville, ohjaaja huokaisi, että pilaat sitten tämän kevätesityksen muiltakin lapsilta.

Aurinko lämmitti ulkona melkein hellelukemia, kun oma tyttäreni istui pimeässä huoneessa, teki kymmenen sivun maantiedon esitelmää ja yritti välillä ratkaista matematiikan kertaustehtäviä nerokkaan isän pistäytyessä huoneessa varmistamassa, että näin tapahtui.

”Aikuiset ovat ymmärtäneet, että pidemmälle elämässä pääsee esittäessään parempaa kuin on, ja lapsemme saavat nykyään kärsiä siitä.”

Erään ystävän aiemmin sosiaalinen 16-vuotias poika makasi vuosi sitten myös pimeässä huoneessa sängyssään, josta ei halunnut nousta: ei kouluun, harrastuksiin, ystäviään tapaamaan. Poika ei osannut sanoa, mikä vaivaa, koska sen hahmottaminen on aikuisellekin joskus mahdotonta. Pojan vanhemmat ajattelivat, että tuollaista on teiniys, mutta myöhemmin pojalla diagnosoitiin masennus, joka oli seurausta siitä, että ei jaksa, rajat tulevat vastaan, pelkää ettei riitä.

Rajojen asettamisen tulisi olla vanhempien vastuulla, vaikka niitä toisinaan onkin vaikea perustella itsenäisenä esiintyvälle pikkuaikuiselle. Ei teini aina nuku, vaikka vanhempi sanoisi, että kannattaa, jotta huomenna jaksaa; ei terveellinen syöminen aina motivoi; ja joskus tekisi mieli jättää hetkeksi kaikki väliin, koska kaikkea on liikaa.

Vanhemmat yrittävät suojata lastaan tulevaisuuden uhilta toivoessaan ja vaatiessaan hyviä suorituksia ja opettaessaan lastaan pärjäämään. Samaan aikaan pitäisi saada lapsi hahmottamaan se, että hän riittää sellaisena kuin on, mikä on terveen itsetunnon kannalta hyvin sujunutta matematiikan koetta tärkeämpi asia.

Kuinka tukea lasta siinä, että hän tuntisi rajansa jaksamisensa ja ympäristön vaatimusten suhteen? Balanssin löytäminen on vaikeaa, ja sitä etsiessä lapsi saa ristiriitaisia viestejä. Jos teinille sanoo, että olet hyvä sellaisena kuin olet, matematiikan kirja lentää lattialle ja teini alkaa ottaa siideri suussaan elämän liian rennosti. Jos sille sanoo, että sinun pitäisi olla parempi, teini on helposti miellyttämiskierteessä, jossa syvenee tunne siitä, ettei kelpaa koskaan kenellekään sellaisena kuin on.

Kaiken tämän keskellä myös aikuisten keskinäinen puhe lapsistaan on muuttunut ylpeileväksi ja oman lapsen saavutuksia luettelevaksi niin kuin lapset olisivat oman minän hyvin toimivia jatkeita.

Mihin on kadonnut huvittuneen huokaileva suhde omiin lapsiin, jonka muistan päällimmäisenä omasta lapsuudestani? Ei minua otettu järin vakavasti, ei mielipiteitäni ihasteltu, ja kun 14-vuotiaana ilmoitin äidilleni ja enolleni, että olen nykyään keskustapuoluelainen, he huokaisivat ja kaatoivat lisää viiniä laseihinsa.

Vanhemmat, lapset ja kaikkien suhteellisuudentaju tarvitsevat lisää huvittunutta huokailua.