Kolumnit

Kirsi Pihan kolumni: Uusi, usein parempi normaali syntyy vain rajoja rikkomalla

Kun haluaa kehittyä, pitää altistua uudelle. Uudistuminen ei ole mahdollista ilman haastamista, rajojen ylittämistä ja rikkomista, kirjoittaa Kirsi Piha kolumnissaan.

Teksti:
Kirsi Piha

Kun haluaa kehittyä, pitää altistua uudelle. Uudistuminen ei ole mahdollista ilman haastamista, rajojen ylittämistä ja rikkomista, kirjoittaa Kirsi Piha kolumnissaan.

500-luvun lopulla herrasmies ei löytänyt mielestään kelvollista keskustelukumppania ja ryhtyi kirjeiden sijaan kirjoittamaan itselleen havaintojaan elämästä, ihmisestä, itsestä. Syntyi uusi kirjallisuuden genre eli lajityyppi: esseet. Kyseinen herrasmies oli tietysti Michel de Montaigne, jonka kolmeosaista esseekokoelmaa luemme edelleen. 1600-luvun alussa ilmestyi sankariromaani, joka rikkoi sankaruuden kuvaa: Miguel de Cervantes loi antisankarin, veijarin, don Quijoten. Oman aikansa kummajaista pidetään nyt klassikkona ja nykyaikaisen romaanitaiteen perustajana.

1800-luvulla kaksi naista muutti kirjallisuutta. Mary Shelley kirjoitti omituisen kirjan Frankensteinista ja hirviöstä, ja sitä pidetään ny­kyään ensimmäisenä scifiromaanina. Jane Austen taas esitteli meille uuden romaanityypin: päähenkilönä olivat naiset, naisten arki, elämä ja keskustelut. Sitä ennen naisen arki sopi kirjallisuuteen huonosti.

Kun arkea sitten ryhdyttiin sanallistamaan kirjallisuudessa, saimme (mies)sankareiden lisäksi (nais)samaistumisen kohteita. Sittemmin naissankaruuden kuva on rikottu moneen kertaan, niin elämässä kuin kirjallisuudessakin. Hyvä niin!

Vuonna 2010 Finlandia-palkinnon esiraati pohti Petri Tammisen kirjan Muita hyviä ominaisuuksia genreä ja päätyi siihen, että se ei voi olla Finlandia-ehdokkaana, sillä se omakohtaisuutensa takia ei ole romaani. Samoihin aikoihin Norjassa alkoi ilmestyä kirjasarja Taisteluni, josta käynnistyi massiivinen autofiktiobuumi ja -keskustelu. Knausgårdista teki kiinnostavan nimenomaan se, että hän tuli sotkemaan omaelämäkertagenreä.

Kazuo Ishiguro ja Haruki Murakami yhdistävät ”tavallisen tarinan” outoon scifimäiseen viitekehykseen. Murakamin kirjoissa mikään ei ole tavallista, normaalia tai ennustettavissa olevaa paitsi yksi asia: lopulta kirja kertoo aina rakkaustarinan. Normaaliuden rikkominen tekee siitä kuitenkin kiehtovamman lukukokemuksen. Ian Mc­Ewan taas tekee päinvastoin ja tuo scifin tavalliseen elämään kuten kirjassaan Kaltaiseni koneet.

Parhaat kirjailijat osaavat sekoittaa lajityyppejä, ja se tekee kirjoista kiinnostavia ja kehittää kirjallisuutta – ja todellisuutta – yhä vaikeammin karsinoitavaksi.

”Traditio luo mukavuutta, innovaatio edellyttää epämukavuutta. Kun haluaa kehittyä, pitää altistua uudelle.”

Rajoja on pakko rikkoa aina, ennen kuin syntyy uusi, usein parempi, normaali. Oli kyse sitten normeista, bisneksestä tai elämästä.

Uudistuminen ei ole mahdollista ilman haastamista, rajojen ylittämistä ja rikkomista. Jokin patsas pitää kaataa, jotta asenteet muuttuvat. Joskus menee överiksikin.

Traditio luo mukavuutta, innovaatio edellyttää epämukavuutta. Kun haluaa kehittyä, pitää altistua uudelle. Lajityypillinen kirjallisuus on vähän kuin väritystehtävä, joka on täydellisesti suoritettu: viivoja ei ole ylitetty. Elämä, joka on täydellisesti väritetty ennalta määritellyn kaavan ja kuvan mukaan, on helposti ahdasta. Yhteiskunta, joka ei riko rajojaan, päätyy tunkkaiseen menneisyyteen.

Tuttuus luo turvallisuutta, mutta rutiinien rikkominen, uusien asioiden tekeminen luo siihen elämää.

Siinä missä kirjailijoiden pitää rikkoa lajityyppien rajoja ja kehittää kirjallisuutta, voi lukija onneksi päättää ainakin joskus pysyä turvallisilla vesillä. Joskus on kiva värittää viivojen mukaan. Niinpä kesäloman aluksi tartun taas Donna Leonin uusimpaan. Guido Brunetti seikkailee Venetsiassa, juo aperitiivinsa tutuissa paikoissa ja menee lopulta kotiin ihanan älykkään Paola-vaimonsa luo. Turvallista ja tuttua, jota tarvitsen tiukan työkevään jälkeen. En todellakaan toivo, että Donna Leon on uudistanut itseään kirjailijana, vaan menen mieluusti romaaniin niin kuin mummolaan: sama tuttu tuoksu, sama vanha violetti saintpaulia ikkunalaudalla.

Silti. Olisihan se mahtavaa, jos voisin kirjoittaa: vuoden 2020 keväällä dekkarigenreen ilmestyi kirjailija, joka uudisti lajityyppiä ennennäkemättömällä tavalla… , ja aloittaa lomani lukemalla sen!

Kirjasuosituksia kesälomalle:

Merete Mazzarella: Emmekö voisi elää sovussa?

Tove Jansson: Katse horisonttiin

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Hannu Väisänen: Märkä turbaani

Ulla-Maija Paavilainen: Suurin niistä on rakkaus, Kirsti Paakkasen tarina

Matti Rautaniemi: Joogan historia

X