Marianna Stolbowin kolumni: Virheineen kokonainen – jokainen lapsi ansaitsee hymyn ja hyväksynnän

Koska kodin ja koulun välinen yhteistyö keskittyi puhtaasti virheiden bongailuun, Wilmasta piirtyi oppilaasta masentava kuva, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Minulla on edessäni ensimmäinen vuosi pitkiin aikoihin ilman Wilmaa. Tuosta kiitetystä ja kiistellystä keksinnöstä on kirjoitettu kosolti. Silti ajattelin kertoa, että meitäkin se on koskettanut.

Kun muutatin jälkikasvuni reilu vuosikymmen sitten Suomeen, takana oli koulukokemuksia niin Roomasta kuin Tokiostakin. Ensimmäisessä käytiin melko tavallista paikallista, toisessa eksklusiivista kansainvälistä opinahjoa. Suomessa lapsilla alkoi opiskelu jo kolmannella kielellä, vaikka nuorimmat eivät olleet vielä ala-asteelta päässeet. Tuossa hullunmyllyssä kovin uutinen ei kuitenkaan ollut kieli vaan Wilma, joka pian tuli tutuksi koko perheelle ja toimi tuon tuosta kauniisti sanottuna keskustelun avaajana.

Sanottakoon nyt ensinnäkin, että olen kuulunut niihin ylitiedostaviin vanhempiin, jotka ovat raportoineet aina yltäkylläisesti lastensa opettajille, missä juuri nyt mennään. Olen kertonut vuolaasti ja tarkkaan, kuinka asiat kotona etenevät, sillä opettajat tekevät minusta valtavan tärkeää työtä. Olen ollut aina vannoutunut koulun ja kodin yhteistyön kannattaja.

Meillä oli kuitenkin ulkomailta kokemuksia käytännöistä, jotka poikkesivat paljon Wilmasta. Esimerkiksi Italiassa otettiin vanhempiin yhteyttä, mikäli lapsi ei vaatinut yksilöllistä huomiota luokassa, ei pitänyt itsestään meteliä pulpetissa eikä yrittänyt saada ääntään kuuluville aina ja ehdottomasti ylitse muiden. Oppilaasta oltiin aina huolissaan, jos hän oli liian hiljainen tai turhan tottelevainen. Levottomuus ja Suomen mittapuulla häiritsevä käytös kuuluivat jokaisen kasvuikäisen ominaispiirteisiin.

”Italiassa otettiin vanhempiin yhteyttä, mikäli lapsi ei vaatinut yksilöllistä huomiota luokassa, ei pitänyt itsestään meteliä.”

Japanin kansainvälinen koulu puolestaan tuotti valtavia paperipinkkoja erilaisina tiedotteina. Joka perjantai kukin kolmesta lapsesta toi tullessaan raportin siitä, mitä kivaa oli saanut aikaan viikon aikana. Kehut saattoivat koskea kavereiden huomioimista, kekseliäisyyttä välituntileikeissä tai kunnostautumista missä tahansa asiassa. Tärkeintä oli, että joka viikko jokaisesta lapsesta kirjoitettiin kotiin kehuja. Jos oli mitään pulmia, esimerkiksi unohduksia, ne laitettiin pienellä viestin viimeiseksi lauseeksi. Pääosa tekstiä oli sen esiin nostamista, kuinka hieno tyyppi lapseni oli. Näitä sitten luin iloisin mielin ja kolmeen kertaan joka perjantai.

Kansainvälisen koulun merkittävin päämäärä oli tehdä hyviä, suvaitsevaisia tyyppejä. Ja kun lapsi on hyvä tyyppi, on hänen antinsa ympäristölle ilmeinen ja hän oletettavasti myös oppii jotain siinä sivussa – kunhan ilmapiiri on kaikille suotuisa.

Suomessa saamamme informaatio oli melko toisentyyppistä. Tuli asiaviestejä, joissa muistutettiin retkistä tai poikkeusaikatauluista ja sitten niitä varsinaisia Wilma-viestejä: Englannin kirja puuttui. Matematiikan tehtävät tekemättä. Liikuntavaatteet kateissa. Levottomuutta tunnilla. Välitunnilla kiistaa kavereiden kanssa. Puhuteltiin ja selvitettiin open johdolla. Väärä vihko äidinkielen tunnilla.

Ei niitä koko ajan tullut, mutta kerrottuna kolmella, lukumäärä tuntui aikamoiselta. Eikä se ehkä ollut oleellisinta, sillä toki muistin nalkuttaa ja huomautella itsekin lapsille. Oudointa lienee ollut se, ettei korviini kulkeutunut muunlaisia viestejä laisinkaan. Niinpä opin ajattelemaan, että lapsistani ei kyllä ole muuta kuin riesaa ja aivan mahdotontahan tuo on, kun joka päivä joku tekee tai jättää tekemättä jotain mainitsemisen arvoista.

Koska kodin ja koulun välinen yhteistyö keskittyi puhtaasti virheiden bongailuun, Wilmasta piirtyi oppilaasta masentava kuva. On tietenkin tärkeää pysyä kartalla siitä, kuinka koulu sujuu, mutta jos luotamme pariaatteeseen ”se kasvaa, mihin katsotaan”, mukavia havaintoja tulisi olla varmaankin kolminkertainen määrä yhtä huomautusta kohti. Se veisi aikaa mutta kertoisi lapsesta muutakin kuin kompastukset ja haparoinnin.

Kesti kauan, ennen kuin tilanne alkoi muuttua. Kun viisivuotiaana Suomeen muuttanut poikani meni yläasteelle loistokouluun, Wilman sisältö vaikutti toisenlaiselta: sinne oli merkitty myös onnistumisia. Esimerkiksi se, että oli osoittanut erityistä kiinnostusta jotakin ainetta kohtaan.

Nyt kaikkien lasten koulut on viety päätökseen, ja meillä on edessä yksi välivuosi, ennen kuin lapsenlapsen ykkösluokka alkaa. Hieman huolestuneena odotan pienen pojan koulutien alkua. Tiedän jo, kuinka merkittävään rooliin ainoaa lastaan seuraavan tyttäreni saamat Wilma-viestit nousevat. Ja kuinka moneen kertaan sieltä tulee huolestuneita soittoja siitä, onko kaikki nyt pielessä ja eikö tästä koskaan tule mitään, kun unohduksia on niin paljon ja muitakin virheitä satelee Wilmaan. Minun tehtäväni on muistuttaa, että hyvin kaikki lopulta menee. Että Wilma on tärkeä muttei koko kuva lapsestasi.

Muistetaan se ikiaikainen ohje, että jokainen lapsi ansaitsee kannustuksensa, hymyn ja hyväksynnän, kasvatustyön vaativuutta unohtamatta. Joka ikisessä lapsessa ja aikuisessa kasvaa juurikin se, mihin katsomme.