Kolumnit

Marianna Stolbowin kolumni: Arki on terveen ihmisen parasta aikaa

Haluan elää niin, että jäisin valoksi jälkikasvun matkalle. Sellaiseksi muistoksi, jonka avulla lapset ajattelisivat pimeimpinä hetkinään: ”Hei, mitähän meidän äiti olisi tuossa tilanteessa tehnyt? kirjoittaa Marianna Stolbow.
7.11.2019 Teksti: Marianna Stolbow

Pahaa aavistamatta täytin Ylen sivuilla elinajanodotteeseen liittyvän kyselyn. Naputtelin tarkan syntymäaikani ja tuota pikaa puhelimellani luki, että tilastollisesti minulla on elämää jäljellä 31 vuotta, kolme kuukautta ja 20 päivää.

Alla luki sananmukaisesti ”Kuolet 17. helmikuuta 2051”. Aluksi nauratti, mutta hymy hyytyi nopeasti. Lause ei ollut yhtään mieluinen. Tai toisaalta oli, onhan vanheneminen etuoikeus, jota ei kaikille sallita.

Aloin heti miettiä, kuinka monelta se evätään, kuinka moni ikäiseni ja huomattavasti nuorempi sairastuu vakavaan sairauteen, ihan lähipiirissänikin. Siksi lopetin marmatuksen ja aloin miettiä, että tosiaan, minulla on vielä yli 30 vuotta aikaa toteuttaa kaikenlaista kivaa – jos kaikki menee hyvin. Mutta sitten taas takavasemmalta iski kipeä oivallus, kuinka vähän aikaa sitten oli 30 vuotta sitten. Niin ahne on ihminen! Perusoptimistin pää taipui hieman alaspäin ja kumaraisen vakavoituneena kävelin ulos kahvilasta, jossa olin tuohon testiloveen langennut. Aloin listata mielessäni asioita, joita siis haluan tehdä seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana.

Haluan tietenkin viettää rakastamieni ihmisten kanssa paljon aikaa, mutta sitä olen kyllä tehnyt tähänkin saakka, sillä minua ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua uraohjukseksi. Varsin myöhään löysin ammatillisesti vähän pitkäkestoisemman pestin. Lopullinen se ei varmaan ole, sillä aina tulee jotain uutta ja mielenkiintoista eteen, joka vie ensin jalat alta ja sitten mukanaan koko naisen. Haluan siis innostua vastedeskin ja loppuun saakka asioista aivan yhtä lapsellisesti kuin tähänkin asti.

Ajattelin myös, että tapa, jolla elän arkeni seuraavan kolmenkymmenen vuoden ajan vaikuttanee isosti siihen, onko vuosia tosiaan jäljellä se kolmekymmentä vai paljon vähemmän. Kaikki ei kuitenkaan ole omavalintaista. Tuuria on jokaisella elämän askeleella ihan valtavasti oltava sitäkin. Ja siitä jos mistä on oltava kiitollinen.

En kipittänyt kauppaan hankkimaan mittauslaitteita, en etsinyt käsiini personal traineria, vaikka hyvää sekin varmaan tekisi. Sen sijaan huomasin pohtivani, millaisen elämisen mallin ja muiston jätän itsestäni lapsille. Juuri seuraavien vuosien minä tulee piirtymään lähipiirin mieliin.

En siis keksinyt mitään tehokasta tehtävää, mutta päiväys piirtyi tajuntaani. Samoin se, että tulos on vain sellainen ”jos kaikki menee hyvin” -tilasto, jolla muistuttaa itseään, kuinka arvokas on jokainen päivä, jona saan kulkea syksyisten lehtikasojen läpi ja hankkiutua kirjastoon valikoimaan seuraavaa herkkua. Sytyttää kotona keittiön pöydälle kynttilän, haistella uunista ulos vedettävää omenapiirakkaa – tai mitä vain, mitä arkeen onnekkailla kuuluu.

Olenkin tajunnut, että olen todellinen arki-ihminen. Tiedättekö, sellainen, jota ei saa kiinni siitä, että se suunnittelee matkoja tai haaveilee suuria, vaan sellainen, jonka mielestä parasta on, että arki pyörii ilman kommervenkkejä. Että saa herätä oikean ihmisen vierestä, höpistä aamutunteina ennen töihin menoa kaiken sen, mitä ei illalla väsymyksen takia jaksettu puhua. Haluan paijata ja olla paijattavana, paljon. Arki on terveen ihmisen parasta aikaa.

Huomasin myös miettiväni päivämäärän numerot luettuani, minkälaisella planeetalla lapseni jatkavat sen kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Ainakin minun on mietittävä, joka ikisenä jäljellä olevana päivänä, miten minä elän, jotta lisääntymisviettini ja sanottakoon myös rakkauden seurauksena maapallolle tuottamani ihmisolennot selviytyisivät hekin.

Sitten oivalsin, miten ainakin haluan vastedes elää.

Haluan elää niin, että jäisin valoksi jälkikasvun matkalle. Sellaiseksi muistoksi, jonka avulla lapset ajattelisivat pimeimpinä hetkinään: ”Hei, mitähän meidän äiti olisi tuossa tilanteessa tehnyt? Ensin se olisi nauranut tai itkeä tihruttanut hetken mutta jo seuraavassa alkanut miettiä, kuinka tästä eteenpäin…”

Tietenkin voi käydä myös niin, että he varailevat tuossa vaiheessa jo kuumeisesti aikoja psykoanalyysiin erikoistuneelta terapeutilta pohtiakseen äitisuhdettaan.

Mene ja tiedä. Sen minä ainakin tiedän, että jos minusta tulee oikein vanha, kasvatan hiukseni niin pitkiksi, että saan palmikoitua itselleni valkean Doris Lessing -letin. Kierrän sen nutturaksi niskaani ja istun suuressa nojatuolissa jakelemassa viisaita ohjeita samalla kun käyttäydyn itse edelleen hölmösti.

Lue myös

Suosittelemme