Marianna Stolbowin kolumni: Pojista, jotka saavat itkeä, kasvaa miehiä, jotka osaavat lohduttaa

Kun pieni poika itkee, ei kannata kannustaa hetimiten eteenpäin vaan pyytää kertomaan, mikä itkettää ja mistä on paha mieli, kirjoittaa Marianna Stolbow.

Kaksi eri tavoin mainetta niittänyttä suomalaismiestä menehtyi viikon sisällä. Kollektiivista surua riitti niin urheilijan kuin muusikonkin poismenon kohdalla. Minulla ei ollut heihin fani- tai muuta suhdetta, mutta yksi asia minut heihin yhdisti: poismenneet olivat syntyneet vain vuosi, pari ennen minua.

Lievä kalman värähdys kiipi selkäpiitäni pitkin. Tyttäreni kuitenkin muistutti iloisesti: Äiti, naiset elävät paljon pidempään kuin miehet. Ei lohduta, minä vastasin. Elämäni on ollut hauskaa monen miehen ansiosta enkä iloitse millään lailla siitä, että heitä katoaa täältä vikkelämpää tahtia kuin meitä naisia. Ajattelin päinvastoin, että pitäkää miehet itsestänne huolta. Täällä ei ole yhtään niin mukavaa ilman teitä kuin teidän kanssanne.

Kuinka heidän sitten tulisi itsestään huolehtia? Toki tiedämme terveyssuositukset, mutta muutakin on.

Ilahduttavasti uusin työssäkäyvä sukupolvi alkaa karistaa jälleenrakennuksen rasitetta harteiltaan ainakin siinä mielessä, ettei pidä työtä enää ihmisen tärkeimpänä mittarina. Voimme siis toivoa, että yhä harvempi kaatuu sorvinsa äärelle kaikkensa antaneena. En tosin tiedä, onko yhtään parempi kohtalo virua horisontaalisessa asennossa vaipoissa tuottamassa voittoa veroparatiisiin rahansa kierrättävälle vanhushoivayritykselle. Enkä suinkaan elä siinä illuusiossa, että leppoisamman ja mielekkäämmän arjen tavoittelu uran kustannuksella olisi mahdollista ja houkuttelevaa kaikille tai edes enemmistölle, mutta se, että arvoihin hiipii uusia tuulia eikä maksimisuoritus ole enää kaikille kunniakysymys, lämmittää suuresti sydäntäni.

Tolkuttoman työnteon ohella toinen asia, joka syö perinteisesti miestä(kin) on sosiaalisten suhteiden puute. Satsatkaa miehet ystävyyssuhteisiinne. Kun alatte seurustella, tehkää heti selväksi, että kaverit ovat tärkeitä (mutta älkää koskaan antako kumppanin tuntea, että ne ovat kaikkein tärkeimpiä, sillä etusijalle on päästettävä puoliso ja lapset). Ja vaikka lastentulo vähentääkin käytössä olevaa aikaa ja nakertaa näin myös ystävientapaamismahdollisuuksia, kyseessä on vain ohimenevä ilmiö. Voin vakuuttaa, että tulee aika, jolloin lapset eivät ole pätkääkään sinusta kiinnostuneita, paitsi muuttopäivinään.

Tietenkin (puolison ohella) kannattaa satsata aikaansa lapsiin, sillä he ovat kuitenkin niitä, jotka tekevät meistä aikuisia, jos koskaan aikuisiksi kasvamme. Lapsilta ja perheeltä saatu kiitos siitä, että olemme olleet läsnä, on myös paras palkinto, jonka koskaan voimme saavuttaa.

Mitä enemmän ikäännymme, sitä enemmän ihmissuhteilla on tilastojen mukaan merkitystä hyvinvoinnillemme. Siksi niihin jos johonkin kannattaa satsata. Eikä lähisuhderakkautta saavuteta suorituksilla vaan juurikin läsnäololla, leppoisalla mielellä, kehuilla ja kuuntelulla.

Jos pientä poikaa kiitetään vain reippaudesta ja saavutuksista, työstä ja suorituksista, hän oppii ajattelemaan, että juuri ne – ja ehkä jopa vain ne – ovat hänessä arvokasta. Kun pieni poika itkee, ei kannata kannustaa hetimiten eteenpäin vaan pyytää kertomaan, mikä itkettää ja mistä on paha mieli. Yhtään ei kannata taputella pepulle ja pyytää reipastumaan ja patistaa eteenpäin, sillä juuri silloin hänen muistijälkeensä jää, että kannattaa vain painaa silloinkin, kun tuntuu pahalta.

Toivottavasti pojat saavat väsyä muulloinkin kuin teineinä, jolloin väsymys näyttääkin olevan kovin kroonista laatua. Toivottavasti pienet pojat opetetaan olemaan tarvitsevia äidin ja isän kanssa, jotta puolisot pääsisivät jatkossa helpommalla. Toivottavasti heidät kylvetetään kehuissa ja kosketuksissa, jotta heidän olisi jatkossa helppo kehua ja koskettaa läheisiään, sillä sitä he itsekin janoavat. Toivottavasti heistä pidetään huolta niin, että he kokisivat itsensä riittävän arvokkaiksi ja pitäisivät siksi itsestään huolta.

Kas, kun teistä on niin monenlaista iloa!

Olen saanut miehiltä korvaamatonta läsnäoloa muun muassa silloin kun lapsia – kaikkea kolmea vuoron perään – on opetettu pois yötissiltä. Silloin isän syli on ollut ainoa mahdollisuus antaa minun nukkua. Olen saanut kumppanuutta, asiaosaamiseen pohjaavaa kovapäisyyttä, joka on terävöittänyt omaa väittelytaitoani. Olen saanut pienenä tyttönä remuta yhteisissä seikkailuleikeissä. Niiden ansiosta opin katsomaan poikia ja siksi miehiä samalta korkeudelta, en yläviistosta enkä totta vie alaviistosta vaan täysin tasa-arvoisina leikkikavereina. Ja kyllä minä olen teistä monin muinkin tavoin iloinnut. Että pitäkääpä huolta itsestänne miehet, lähellä ja kaukana.