Minna Kuukan kolumni: Käyttehän sitten haudallani soittamassa kasarihittejä
Meksikossa Kuolleiden päivä on riehakas juhla, joka muistuttaa, että kuolema voi viedä halauksen, mutta ei yhteyttä, kirjoittaa Minna Kuukka kolumnissaan.
Meksikossa Kuolleiden päivä on riehakas juhla, joka muistuttaa, että kuolema voi viedä halauksen, mutta ei yhteyttä, kirjoittaa Minna Kuukka kolumnissaan.
Pyhäinpäivä on kalenterissa kohdassa, jossa lehdet ovat pudonneet. Syksyn väriloisto on ohi: tyhjä hetki, kalpea luonto, tovi ja ovi talveen. Vuoden synkimmällä hetkellä kulttuurista riippumatta heilahtaa ohut verho, joka erottaa tämän olevaisen maailman ja sen toisen. Hetkisen tuuli kuiskii edellä eläneiden äänillä.
Ennen kristillistä pyhäinpäivää Suomessa vietettiin syksyisin kekriä. Juhlistettiin sadonkorjuun päättymistä: sianlihaa ja naurista, olut virtasi vuolaana.
Oli vuoden suurin juhla, myös rengeillä ja piioilla vapaata. Esi-isäin pelko pyöri kekriä kekkeröivän kansan mielessä: kuolleet oli syytä pitää tyytyväisinä, jotta suojelisivat maata. Heillekin katettiin apetta pöytään ja laiteltiin löylyt.
Sittemmin kekri sulautui kristilliseen pyhäinpäivään ja juhlasta sukeutui hartaan hiljentymisen aikaa.
Useampi vuosi takaperin olin Meksikossa loka-marraskuun taitteessa. Kun saavuimme rinkkoinemme maan eteläiseen kaupunkiin Oaxacaan, kuolleiden päivän juhlahumu oli käynnissä.
Kadunvarret ja aukiot oli koristeltu pääkallo- ja luurankoaihein. Sikäläisenä pyhäinpäivänä valaistuissa kojuissa myytiin oransseja samettikukkia ja kuolema-aiheisia koristeita.
Kaduilla ja kaupoissa teema-alttareilla eli ofrendoilla oli tarjolla makeaa kuoleman leipää, pan de muertoa, ja sokerisia calavera-pääkalloja. Musiikki raikasi, siellä täällä tanssittiin, kalman kulkueita kasattiin.
Ammoisten alkuperäiskansojen riehakas tapa juhlia vainajia oli yhdistynyt espanjalaisten konkistadorien mukana saapuneeseen katoliseen kuolleiden ja pyhimysten juhlimiseen.
Pimeän laskeuduttua taksinkuljettaja, ystävällinen vanhempi herra, katsahti taustapeilistä takapenkille ja kysyi, saisiko näyttää vierailijoille jotakin, saisiko kyyditä hautausmaalle. Kysymys oli erikoinen, ja hetken mietin, olisiko tämä hetki, jona katoaisimme jäljettömiin Meksikon yössä. Silti suostuimme.
Xochimilcon hautausmaan parkkipaikalla oli tungos. Pakokaasu kohosi pylväinä pimeään. Aidan sisäpuolella haudoilla loimusivat lyhdyt ja värikkäät kynttilät, värivalonauhat kiersivät puiden oksia. Haudoilla musiikki pauhasi kannettavista kovaäänisistä, yhdellä haudalla soitti kokonainen mariachi-bändi sombreroineen. Maljoja nostettiin: mezcalia ja olutta. Hautojen väliin mataliin pöytiin oli katettu hedelmiä, kukkia ja makeisia. Ilman täyttivät äänekäs pulina, nauru ja laulu. Suru pukeutui värikkääseen asuun.
Oli ilta, jolloin kuolemaa pilkattiin. Se voi viedä halauksen, sylin ja olkapään, mutta ei yhteyttä. Vuoden erikoishetkenä ovi tuonpuoleiseen oli auki ja tapasivat he, jotka olivat, ja me, jotka olemme. Utuinen hämärä tuoksui kosteille kiville ja lämmölle.
Parin viikon päästä on myös suomalaisilla hautausmailla väkeä. Puhellaan hiljaa, matalalla äänellä, hiekkakäytävä rahisee askelista. Vastaantulijoille nyökätään, suuren tuntemattoman äärellä vaietaan.
Ei pipopäisiä bändejä, ei juomatölkkejä eikä tarjoilupöytiä hautakivien lomassa.
Sitä mukaa, kun ymmärrys oman elämän rajallisuudesta kirkastuu, muisto Meksikon meiningistä saa kaipaamaan elementtejä sikäläisestä pyhäinpäivästä.
”Tykkäisin hyvää, jos omalla haudallani joku päivä tanssittaisiin, olisi menoa ja meininkiä.”
Tykkäisin hyvää, jos omalla haudallani joku päivä tanssittaisiin, olisi menoa ja meininkiä.
Tänne jääneet saapuisivat jakkaroineen, nostaisivat kivipaaden kylkeen kippisteltäväksi samettista punaviiniä ja retkipöydälle valikoiman oivia juustoja.
”Näistähän hän piti!” he nyökyttelisivät laittaessaan parhaat kasarihitit jumputtamaan ja valonauhaa pensaaseen.
Ja jos mikään ikkuna tähän maailmaan raottuisi, kurkistelisin sieltä. Myhäilisin, jos lapset juoksentelisivat ympyrää käsiään pyörittäen, koirat heiluttaisivat häntäänsä.
Mikä ilo, jos elämä pauhaisi älämölönä kummulla, jonka alla luuni olisivat muuttuneet maaksi, josta keväisin nousisi piharatamoa ja päivänkakkaraa miten sattuu.
Ja kun ne, jotka kävivät moikkaamassa, erotessaan vielä nauraisivat yhdet naurut ja sopisivat, että ensi vuonna taas. Lähtisivät sitten teilleen, viettämään elävien päiviä.
Kommentit
Virkistä viikkoasi Annalla!
Katso tarjous